Keasin päiväkirja

Rakastettavasta elämästä

2012-02-09T21:27:00.002+02:00

Olen oivaltanut tärkeitä asioita ystävyydestä. Nimittäin ystävyys ei perustu siihen, millaisena koen jonkun toisen ihmisen, vaan siihen, millaisena koen itseni jonkun toisen ihmisen seurassa. Oikeanlainen ystävä saa ajan kulumaan nopeammin ja saa minut tekemään asioita, joita en muuten tekisi, mutta joita lopulta rakastan.

Parasta Miehessä on, että hänen seurassaan minä olen aina se riehakas pikkulapsi, joka alkaa kahdeksalta pomppia sängyssä ja hokea, miten ulkona on jo ihan valoisaa ja nyt on jo aamu ja nyt pitää herätä tekemään jotain kivaa, koska minulla on tylsää. Samoin olen hänen seurassaan se rakastava tyttöystävä, josta on ihana käyttää aikaansa toisen ja samalla itseni hemmottelemiseen. Sain tästä eilen oikein vedenpitävän todisteenkin: jouduin pitkästä aikaa laittamaan ruokaa vain itselleni, enkä jaksanut ollenkaan panostaa. Jotenkin alitajuisesti tiesin, että mitä turhaan näkemään vaivaa, kun syön kuitenkin pikavauhtia YKSIN. Ja vaikka ruoka oli samaa, jota olen usein valmistanut Miehelle, siitä tuli aivan kammottavaa. Se johtui nimenomaan rakkaudesta. En osannut valmistaa ruokaa rakkaudella, koska tiesin, että Mies ei tulisi syömään sitä ennen kuin ehkä seuraavana päivänä lämmitettynä, jolloin ruoka maistuu joka tapauksessa erilaiselta.

Olen myös viime päivinä lähentynyt hirmuisesti kaukaisempia kavereitani ja samalla itseäni. Vaikka jonkun mielestä on väärin olla erilainen ihminen eri ihmisten seurassa, on se minusta vain luonnollista ja normaalia. Miten voisin olla riehakas pikkulapsi silloin, kun minulla on oiva mahdollisuus keskustella opintostressistä tai kesätöistä? Miten voisin keskustella asiallisesti taloudenpidostani, jos minulla on mahdollisuus tanssia korokkeella ja hihittää yökerhon vessassa?

Voisin väittää olevani ihastunut, mutta kohdetta en osaa kertoa. Ehkä olen ihastunut itseeni, uusiin ystävyyssuhteisiini, elämääni, opintoihini, vaatteisiini, kalpeisiin kasvoihini (jotka eräänä iltana näyttivät aivan nälkiintyneen ja surullisen palvelijan kasvoilta, vaikka mahani oli täynnä pähkinöitä ja mieleni täynnä positiivista väsymystä), lumisateeseen ja runouteen. Ehkä olen vähän ihastunut myös rakkauteen ja elävään lämmönlähteeseen vuoteessani.

Kirjailijan hiljainen herääminen

2012-01-22T11:16:00.003+02:00

Siinä minä olen: istun nojatuolilla poikittain jalat tuettuna työtuolin selkänojan jäänteisiin sylissäni muistilehtio ja kädessäni vanhanaikainen keltainen lyijykynä runojen kirjoittamista varten. Olen väsynyt ja voisin vaikka maksaa, jos saisin hampaani pestyä ja rakkoni tyhjennettyä sormia napsauttamalla ilman että minun tarvitsisi laahustaa alakertaan ja keskeyttää väsynyttä raapusteluani.

Hetkeä aikaisemmin olen maannut saunan ylimmällä lauteella ja kuvitellut, millaista on maata saunan ylälauteella kymmenen vuoden päästä, kun alalauteella istuu kaksi pikkuruista lasta ja keskilauteella pitkähiuksinen mies, joka heistä huolehtii ja sanoo, että äitiä ei saa nyt häiritä.

Vielä aikaisemmin olen istunut sohvalla rikkinäiset sukkahousut puoliksi ylläni itsesääliin ja huonoon oloon vajonneena. Olen ajatellut, ettei kukaan kaipaa seuraani, vaikka olen itse valinnut sohvalla istumisen kahteen eri seurueeseen liittymisen sijaan.

Kaikesta tästä voimme päätellä, että tässä minä olen, kirjoittamassa ja onnellisena, runoudesta ja romaaneista ja oppikirjoista ja nojatuolilla poikittain istumisesta raukeana.

Iloisia asioita

2012-01-19T09:48:00.003+02:00

Eräänä päivänä näin kymmenen fasaania kävellessäni yliopistolta kotiin ja se oli minusta kamalan hauskaa. Edes pikkuruisessa kotikaupungissani en ole koskaan nähnyt niin monta fasaania kerralla. Ne huusivat ja räpiköivät (mielestäni "räpiköidä" on ainoa sana, jolla sitä kananlentoa voi kuvailla) ja pelkäsin, että ne putoavat niskaani.
Minua vastaan tuli tyttö, joka sivusilmällä vilkuili lintuja, muttei kehdannut tai halunnut kääntää katsettaan ja kiinnittää niihin oikeasti huomiota. Minusta se oli surullista. Minä pysähdyin tosissani katsomaan vallattomien eläinten ilakointia ja hymyilin välillä elämän suurinta riemua nähdessäni kahden eri sukupuolta olevan juoksevan muista erillään aivan kuin niillä olisi hippaleikki kesken.

Toisena päivänä ihmettelin kaupunkia oikaistessani pikkuruisen lehtimetsän kautta. Puiden välistä näkyi lumen peittämä kaunis rakennus, joka oli idyllisessä koristeellisuudessaan niin kaunis, että olisin voinut paremmin kuvitella sen maaseudun laitamilla sijaitsevaksi kartanonpäädyksi kuin epämääräiseksi rakennukseksi, jonka sadat opiskelijat päivittäin ohittavat tuskin kiinnittäen siihen huomiotaan.
Jos harrastaisin valokuvausta tai edes omistaisin kameran, olisin halunnut pysähtyä ottamaan kuvaa. Olisin ladannut sen jonnekin julkiseen mediaan ja kysynyt, missä kyseinen rakennus sijaitsee tai miksi ihmiset sitä luulevat. Olen varma, että kukaan ei olisi osannut vastata oikein. Ellei sitten tietämättäni samaa reittiä käytä joku muukin, jolle se ei ole vain lyhin, vaan myös vaivalloisuudessaan jännittävin ja palkitsevin reitti. Puhumattakaan siitä, miten paljon eläimiä siellä voi nähdä kesäisin ja syksyisin.

Tänään en ole ehtinyt paljon ajatella asioita, mutta siihen tulokseen olen tullut, että elämä on aika miellyttävää.

Elämän hauskuudesta

2012-01-16T15:34:00.002+02:00

Olen pettynyt sekä itseeni että elämääni, etten ole juuri ollekaan saanut kirjoitetuksi elämän onnellisista asioista. Koko eilisen päivän ajattelin, että tästä minä kirjoitan, huomenna kirjoitan.
Mutta kuten aina käy, tänään tunnelma ei ole enää sama. En ole enää haltioituneen onnellinen siitä, että minusta tuntuu kuin ulkona olisi lämmin ja kaunis kesäpäivä enkä istu enää ruokapöydän ääressä joogasta raukeana lukemassa muhkeaa sunnuntain sanomalehteä täydellisten itu-hummusleipien ja vaniljaisen vihreän teen kanssa.

Eilen oli eilen ja eilen olin onnellinen.
Eilen minulla ei ollut varaa tuhlata onnellisuuttani tietokoneen käynnistämiseen. Olisin vain yrittänyt jakaa iloani ja lopulta joutunut toteamaan, etten enää olekaan niin iloinen. Eikä minulla ollut aikaakaan. Tein onnellisia asioita ja opiskelin enemmän kuin keskivertoarkipäivänä.

On ironista, että elämän parhaimmista hetkistä ei koskaan voi kirjoittaa, vaan kirjoitetut sanat ovat vain haaleaa tai liioiteltua muistelua. En minä väitä, että eilinen oli yksi elämäni parhaista päivistä, mutta olipa se silti hyvä päivä.

Koska otsikkoni alla kuitenkin on maininta siitä, että kirjoittaisin joskus jotain onnellistakin, aion tänään vannoa pyhän lupauksen: tulen seuraavan 12 kuukauden aikana kirjoittamaan vähintään yhden onnellisen merkinnän (meinasin jatkaa lausetta sanalla "kuukaudessa" mutta se olisi ehkä liioittelua) jokaista surullista merkintää kohti. Voi tietenkin käydä niin, etten enää kirjoita mitään, sillä olenhan jo itsellenikin luvannut olla murehtimatta suurinta murheenaihettani ja pienemmät yleensä tuntuvat niin vähäpätöisiltä, etten niihin juuri tuhlaa kyyneliäni (paitsi parisuhdekriiseihin ehkä välillä, mutta nyt vaikuttaa taas siltä, ettei edellinen vuodatukseni tule toistumaan ehkä ainakaan viiteen vuoteen).

Mykkäkoulu ja elämän vaikeus

2012-01-07T22:01:00.002+02:00

Olen ollut kohta kuusi tuntia puhumatta ainoalle ihmiselle, joka on koko tuon ajan ollut samassa alle kymmenen neliön huoneessa kanssani. Olisin ollut puhumatta kokonaan, mutta kolmen ja puolen tunnin hiljaisuuden jälkeen tunsin pakottavaa tarvetta soittaa äidille ja pyytää häntä pelastamaan kotiin unohtamani hiivapalat. Aivan kuin minun tai kenenkään muunkaan budjetti oikeasti kärsisi siitä, jos kaksi alle 25 sentin arvoista tuorehiivan palasta menee pilalle ja ne joudutaan heittämään roskikseen.

Minun hiljaisuudelleni on mielestäni perusteltu syy: minä yritän osoittaa, että minusta ei tule samanlaista täyspalvelijaa ja orjaa kuin äiti on koulutettua koiraa tyhmemmälle maajussilleen. En tiedä, onko mykkäkoulustani mitään hyötyä, koska Mies on puolestaan osoittanut kykenevänsä pelaamaan turhanpäiväistä tietokonepeliä kuusi tuntia putkeen aivan kuin häntä ei hiukkaakaan hetkauttaisi puhumattomuuteni tai se, että valmistin päivällistä vain itselleni.

Oikeastaan en halua aloittaa uutta vuotta kirjoittamalla parisuhdekriisistä, joten aloitan muista kriiseistä. Olen vakaasti päättänyt löytää itseni ja lopettaa naurettavan ja lapsellisen hukassa olemisen, mutta matkaan on ilmestynyt mutka jos toinenkin. Ensimmäinen ja luultavasti huomattavin oli se, että minä osaan kunnolla panostaa ainoastaan kahteen elämässä tärkeäksi kokemaani asiaan. En siis pysty saman päivän aikana olemaan hyvä opiskelija, rakastettava tyttöystävä, hauska ystävä ja luova harrastelijakirjoittaja puhumattakaan siitä, että voisin vielä kaiken muun päälle harrastaa liikuntaa suositusten mukaan tai käydä isoäidille kaupassa ja viedä pikkuveljen elokuviin.

Olen harkinnut vakavasti, että hyväksyisin elämäni jakaantumisen osiin, mutta luulen, että suurin ongelma en ole minä itse, vaan muut ihmiset ja elämän yleinen järjestäytyminen. Minä tarvitsisin vähintään viiden päivän viikonloppuja ehtiäkseni kirjoittamaan, olemaan hyvä tyttöystävä, viettääkseni aikaa ystävien kanssa ja tavatakseni läheisiä - opiskelu ja liikunta kun sopivat parhaiten arkeen ruoanlaiton ja nukkumisen väliin jääviä tyhjiä tiloja täyttämään.

Kaikki tämä pohdiskelu saa minut tulemaan siihen tulokseen, että elämä on tuhottoman vaikeaa, enkä oikein usko oppivani ikinä tämän pelin sääntöjä. En tiedä, osaavatko aikuisetkaan (siis sellaiset äitini ja Miehen isän kaltaiset ihmiset, jotka vaikuttavat siltä, että vetelevät itse elämänsä kaikkia naruja), vai näyttelevätkö he vain. Eli onko iän tuoma kokemus pelkkää valhetta vai onko siitä oikeasti jotain hyötyä?

Toivottavasti vastaus joskus selviää. Näkisinpä vaikka ensi yönä kaiken selittävän unen, jonka poikkeuksellisesti muistaisin vielä viisitoista minuuttia heräämiseni jälkeen. Aion nimittäin kohta painua peiton alle ja toivoa, että Mies ymmärtää sanomattakin, ettei ole tervetullut sänkyyn ennen kuin tekee jotain tälle välissämme vallitsevalle hiljaisuudelle.

Toivosta

2011-12-22T22:54:00.005+02:00

Tänään minä luovuin toivosta.

Tein pinnallista joulusiivousta talon ainoan vakituisen asukkaan nukkuessa oksennuksenhajuisessa huoneessaan ties minkä sairauden uuvuttamana ja mietin, millaista olisi siivota taloa viimeistä kertaa: millaista olisi kantaa sieltä roinaa suoraan roskalavalle ja hinkata tahroja lattiasta sillä ajatuksella, että seuraavan kerran lattian sotkee joku minulle täysin tuntematon ihminen.

Se oli uskomattoman vapauttava ajatus. Tietenkin se samalla toi mieleeni kaikki ne sadat tunnit työtä, jota talon tyhjentäminen ja perusteellinen siivoaminen vaatii, mutta tiedän, että saamme siihen paljon apua.

Toisaalta juuri kaikkia niitä työntunteja ajatellen tulin siihen tulokseen, että ehkä on ihan hyvä, ettei vielä ole niiden aika. Että vielä pari vuotta voin siivota taloa vain tullakseni parin viikon kuluttua siivoamaan sen uudelleen.

Minulla oli kuitenkin vielä toinenkin ajatus. Ymmärsin, että minä kaipaan menneisyyttä, enkä tulevaisuutta. Ymmärsin, että on typerää itkeä yhdenkään sellaisen ihmisen menetystä, joiden kanssa vietetyt hyvät hetket ovat ollutta ja mennyttä. Minusta ei enää koskaan tule sitä onnellista pikkutyttöä, jonka kanssa leivotaan pipareita ja kasataan Star Wars -legohahmoja, vaikka läheiseni eläisivät satavuotiaiksi.

Tietenkin muutaman päivän jälkeen toivoton ihminen alkoi taas näyttää elonmerkkejä, jotta minun hienot mielenrauhasuunnitelmani menisivät täysin pieleen, mutta kärsivällinen odottaminen todisti, ettei hän miksikään ole muuttunut, kunhan oli muutaman hetken selvin päin puhtaissa vaatteissa.

On oikeastaan kaikkein lohdullisinta olla menettänyt toivonsa ja silti viettää hänen kanssaan hyviä hetkiä. Enää minun ei tarvitse toivoa, että hän jäisikin sellaiseksi tai ettei hän kuolisikaan. Kyllä hän kuolee ja kyllä hän tappaa itsensä, mutta se ei sulje pois sitä, ettenkö voisi hetkellisesti olla onnellinen hänen seurastaan.

Täten lupaan olla murehtimatta toivottoman ihmisen tulevaisuutta ja lupaan itkeä hänen vuokseen vasta, kun hän on sulkenut silmänsä lopullisesti.

Silmiä avartava varmuuskopiointi

2011-11-21T19:01:00.004+02:00

Kopioin blogitekstini tietokoneeni muistiin, sillä bloggerin sekoiltua pelkäsin menettäväni rakkaat merkintäni. Lopputuloksena oli 140 sivua tekstiä fonttikoolla 11. Siihen mahtuu aika paljon elämää. Julkista sellaista. Miten uskomattoman pelottava ja ällöttävä ajatus. Niin ällöttävä, että minun tekee mieli mennä lattialle makaamaan ja odottamaan, että huono olo menee ohi.

Olen ajatellut muuttaa blogini salaiseksi, mutta olisi vaikea valita, kelle antaisin lukuoikeuden. Vai antaisinko kenellekään. Voisin kirjoittaa vain itselleni kuten tähänkin asti, sillä olen varma, ettei kukaan muu tästä ole hyötynyt kuin minä itse. Tai ei ainakaan siinä mittakaavassa. Ei kenelläkään muulla ole tietokoneensa muistissa 140 sivua elämäänsä sellaisina sanoina, joita ei ihan kelle tahansa tosielämän ystävälle näytetä.

Siksi onkin täysin absurdia, että ne sanat ovat julkisina kelle tahansa kiinnostuneelle. Että jaan elämäni tuntemattomien, mutta en tuttujen kanssa. Että joku jossakin tuntee minut paremmin kuin minä itse.

Haluaisin melkein nauraa ajatuksen järjettömyydelle. Mutta ei se onneksi pidä paikkaansa. Eihän kukaan minua tunne, ei tuttu eikä tuntematon. Vähiten minä itse.

Lisää pohdintaa luovasta minästä

2011-11-21T17:22:00.006+02:00

En oikeasti ole ollut onnellinen, se oli vain hetkellinen tuntemus. En sanoisi, että olen ollut surullinenkaan, mutta saamaton. Ihan totaalisen täydellisen saamaton. En ole poistunut neljän seinän sisältä, en hoitanut tärkeitä asioita enkä oikeastaan edes laittanut ruokaa. Minusta tuntuu kamalalta pitää Miestä nälässä aivan kuin hän olisi joku koira.

Miehestä puheen ollen itkin hänelle eräänä iltana punaviinilasillisen jälkeen (kyllä, minä olen huomattavassa puheliaassa humalassa jo siitä määrästä) kyvyttömyyttäni asua yksin. Ei sillä, että olisin ikinä asunut tai että lähiaikoina joutuisin asumaan yksin, mutta jotenkin humala vain toi asian tajuntaani ja pakotti minut pohdiskelemaan sitä joka kantilta. Minä tiesin, etten pystyisi siihen. Tiesin, etten osaisi elää normaalia elämää, ellei minulla olisi jotakuta, jolta ottaa mallia ja jolle näyttää mallia, itse en itselleni riittäisi.

Kuitenkin humalasta selvittyäni ja kirjailijan elämästä kertovaa kirjaa luettuani tulin toisiin ajatuksiin. Ymmärsin, että Miehen takia en ole sellainen kirjailija. Miehen takia en makaa lattialla sekoamassa, enkä kirjoita aamuyöstä iltapäivään pelkän näkkileivän ja teen voimin. Miehen takia olen muuttunut tällaiseksi sämpylöitä leipovaksi kodinhengettäreksi, joka haaveilee koirasta ja lapsista, ettei yhtäkään minuuttia päivässä jäisi omille ajatuksille ja sille, etten tule ikinä saavuttamaan haluamiani asioita.

Tietenkin on itsekästä syyttää siitä Miestä. Kysehän on minusta itsestäni; siitä, uskallanko olla oma itseni hänen seurassaan. Uskomatonta mutta totta, että minähän en osaa. En, vaikka vietämme ensi keväänä kolmatta vuosipäiväämme. En tiedä, mitä asialle voisi tehdä. Suunnittelin esitteleväni toisen minäni Miehelle kuin kertoisin suuren salaisuuden itsestäni, mutta uskon, että tilanne kääntyisi koomiseksi ja vain pahentaisi asioita. Se voisi nimittäin saada minut itsenikin uskomaan, että mitään toista minää ei ole olemassa. Vaikka kyllä se on, olen varma siitä. Rakas ystäväni aikoinaan kertoi, että rakastaa sitä minua, joka sisälläni herää, kun kirjoitan. Sen sijaan hän ei pidä mitenkään erikoisena sitä henkilö, joka minussa herää, kun tapaan poikaystävän tai olen humalassa kavereideni seurassa. Toki silloin jo uskoin häntä ja osittain itsekin ymmärsin, mitä hän tarkoitti, mutta vasta nyt ymmärrän todella. Olen huomaamattani antanut aivan liikaa valtaa sille jälkimmäiselle minälle ja unohtanut kokonaan sen toisen. Sen, joka minä välillä osaan olla kavereiden seurassa ja olen joskus osannut olla myös Miehen seurassa, mutta jota minusta on enää vaikea löytää.

Huolimatta näistä pitkistä ja jaarittelevista selostuksista, jotka lähinnä selkeyttävät omia ajatuksiani, tämä ei edes ollut syy, miksi aloin kirjoittaa. Minun piti kertoa *:sta. Minun on pitänyt kertoa siitä jo kymmeniä kertoja, mutta aina teksti jää keskeneräisenä bloggerin muistioon. Ehkä tänään vielä.

Onnellisuus

2011-11-10T20:07:00.000+02:00

Olen ollut koko syksyn uskomattoman hukassa. Aluksi en kiinnittänyt siihen huomiota, koska se oli normaalia ja kuului asiaan. Kaikki muutkin olivat hukassa ja minä olin vain yksi omiin jalkoihinsa sotkeutuva pikku antilooppi muiden joukossa. Opittuani seisomaan ymmärsin, että kaikki muut kirmaavat jo vehreillä pelloilla ystäviensä tai puolisoidensa kanssa, mutta minä vasta ihmettelin, onko häntäni musta vai ruskea ja mikä sen tarkoitus oikeastaan onkaan.

Pari päivää sitten asiaan tuli muutos. Minä hyväksyin hukassa olemiseni. On jotenkin uskomattoman paljon helpompaa seistä lammikossa polvia myöten, kun tiedostaa asian. Kaikkein helpointa se on, kun muistaa, etteivät lammikot aina ole niin ikäviä: kumisaappaat jalassa on uskomattoman hauska hyppiä lätäkössä ja roiskia vettä, eikä silloin haittaa, vaikka housuillekin hiukan roiskuisi ja vaikka vesi valuisi sukanvartta pitkin varpaisiin asti.

Hyväksyttyäni asian minun oli helppo kääntää se edukseni: luovuudeksi. Tein tärkeän päätöksen panostaa ystävyyssuhteiden solmimisen sijaan kirjoittamiseeni. Käytännössä se ei tarkoittanut kotiin eristäytymistä muistikirjan ja itse määrättyjen tavoitteiden kanssa, vaan yksinkertaisesti sitä, etten yrittänyt enää antaa itsestäni iloista ja mielenkiintoista vaikutelmaa, vaan aloin olla enemmän oma itseni. Tietenkin tällaisen asian pitäisi olla itsestäänselvyys. Ei ystäviä pitäisi yrittää saavuttaa esittämällä muuta kuin on tai antamalla itsestään todellisuutta parempaa kuvaa, mutta en minä oikeastaan sitäkään ollut yrittänyt. Minä en nimittäin itsekään tiennyt, kuka tai mikä olin ja kerroin itsestäni vain asioita, joita jollain tavalla pidin merkityksellisenä. Sen sijaan jätin kertomatta asiat, joista ajattelin ihmisten pelästyvän tai kyllästyvän ja ennen kaikkea pysyttelin yksinäni, kun olin epäsosiaalisella ja hiljaisella tuulella.

Eikä mennyt kuin muutama päivä, kun maailmani kirkastui, kun kliseisellä, elokuvamaisella tavalla harmaa harso tajuntani ympäriltä kiedottiin auki ja näin kaiken taas selvästi kuin kirkkaimpana kesäpäivänä, kun yhtäkkiä en enää ollutkaan hukassa, vaan olin löytänyt paikkani luovuuden ja puolihulluuden syksyiseltä polulta, jossa hullu * vartioi ja pulskat oravat leikkivät ja katselevat ohikulkevia ihmisiä lapsenomainen innostus silmissään.

"Ei musta taida enää ihmistä tulla"

2011-10-30T10:09:00.003+02:00

Istuin autossa ja tuijotin maisemia. Koko puolentoista tunnin ajan. Katselin peltoja ja avaruutta, kuin emme olisi ikinä ennen ajaneet sitä tietä. Emmekä oikeastaan olletkaan, emme sinä vuodenaikana tai minun katsellessani ulos.
Suurin osa maisemasta oli metsää, johon olisin niin kovasti halunnut mennä kävelemään, olemaan hetken aikaa yksin ja nauttimaan vain luonnosta. Olisi minulle seurakin kelvannut, mutta aina kun kysyn, voidaanko mennä retkelle, vastaus on sama: "Lähdetään mieluummin Lappiin vaeltamaan, vaikka aluks joku ihan lyhyt reitti."
Mitä järkeä on lähteä Lappiin jos puolitoistatuntinen tie kotoa kotiin on pelkkää metsää? Mitä järkeä ajaa satoja kilometrejä, kun parisataa metriä erottaa asuinalueet metsiköistä?

Maisemia tuijotellessan ymmärsin, että alan olla vähän hukassa. Tiesin, etten tule illalla soittamaan ystäville tai piipahtamaan poikien saunaillassa. Että tulen lähtemään retkelle tai eristäytymään neljän seinän sisälle.

Kodissa numero yksi etsin monta tuntia lukioaikaisia koulukirjojani ja tunsin huonoa omaatuntoa siitä, etten leikkinyt koiran kanssa.
Kodissa numero kaksi luin surullisen diagnoosin, jonka omistaja tuijotti tyhjyyteen kuin olisi vasta äsken saanut kuulla totuuden. Eikä paperilla edes lukenut totutta. Siinä sanottiin, että mies on juonut litrasta puoleentoistalitraan kirkasta viinaa yli vuoden ajan, mutta on päässyt kuiville. Eikä repsahduksia ole tapahtunut. Sen paperin mies minulle näytti, kysyi, eikö olekin surullista tekstiä ja meni kaatamaan itselleen lisää viinaa. Jos minulla olisi ollut tarvetta loukata häntä, olisin voinut kysyä, miltä hänestä tuntuisi, jos paperi olisi kirjoitettu minusta ja jos hän voisi käsi sydämellä sanoa, että se on huomattavan kaunisteltu teksti. Mutta en sanonut mitään. Kysyin, haluaako hän katsoa televisiota vai voinko katsoa elokuvan. Sain luvan, hän halusi kuunnella Arttu Wiskaria.

Minä tuijotin Mulholland Drivea puolihorteessa yrittäen ymmärtää, mikä siinä on niin erikoista. Puolella korvalla kuuntelin makuuhuoneesta raikuvaa musiikkia ja ajattelin, että sitten kun isä kuolee, minun voi olla vaikea kuunnella tuota levyä. Hän kun on jo iskostanut sen tärykalvoihini tämänhetkisenä lempibändinään, hän on saanut minut odottamaan niiden kappaleiden soimista tullessani tähän kotiin, ennen kaikkea hän on saanut minut ajattelemaan häntä ja hänen surkeaa tilannettaan missä ikinä AW:ta kuulenkin.

Vasta elokuvan päätyttyä ymmärsin, miten todellisen kadoksissa olen. Vasta silloin tajusin, että isä todella lähti baariin. Lähti sammumaan pöydän ääreen, kuten kuulemma jokaisena edeltävänäkin viikonpäivänä.
Minä olisin halunnut soittaa jollekin, pyytää kävelylle pimeään yöhön ja jutella. Olisin tarvinnut jonkun kertomaan, ettei sitä miestä voi enää auttaa, että oli naiivi ajatus piristää häntä tulemalla yöksi ja kuvitella, ettei hän kehtaisi livistää ryyppäämään sanomatta edes moita. Että minä en olekaan säälittävä pelkuri, joka ei uskalla sanoa itsemurhaa tekevälle, että et hei viitsis, kun joku susta vielä välittää.

En soittanut kavereille, en edes Miehelle, koska ensinnäkään hän ei olisi ymmärtänyt ja toiseksi en halunnut olla takertuja, joka ei pärjää yhtä iltaa ilman häntä; olimmehan viettäneet viimeisen viikon melkein ympäri vuorokauden yhdessä.

Ahmin mahan täyteen valkoista leipää vain todetakseni, että olen laihtunut. Paljon. Aivan kuin käsittämättömät numerot vaa'assa olisivat korostaneet sitä, että kaikki on käsittämätöntä ja kummallista.

Ai niin. Heräsin kuudelta aamulla siihen, että Arttu Wiskari soi taas. Nukahdi uudelleen, kun levy oli pyörinyt loppuun. Näin painajaisia sähköiskuun kuolevista pikkulapsista, joita Taivaan tulien Erkki yritti turhaan pelastaa.

Ja nyt se levy soi taas. T A A S.

Olisi pitänyt kuunnella veljeä. Hän sanoi, että täällä sekoaa päästään, mutta en uskonut, koska aiemmat parin tunnin visiittini olivat olleet niin miellyttäviä.

Onneksi ensi viikolla on taas luentoja. Onneksi tiedän, etten enää koskaan tule tänne yöksi.

Turhuutta

2011-10-27T13:40:00.002+03:00

Kirjoittaessani sähköpostiviestiä mahdollisesti tutustumisen arvoiselle ihmiselle jouduin pohtimaan valitsemaani elämän suuntaa, erityisesti Miehen, yhdessä asumisen ja perheen perustamisen osuutta siinä. Tai no oikeastaan pidän sitä yhtä lailla valintana kuin vaikkapa perheeni valitsemista - he vain ovat aina olleet automaattisesti minun perheeni, enkä voi asialle mitään. Samalla tavalla pidän Miestä automaationa. En ole ikinä vakavasti miettinyt, että eroaisimme. Se vain olisi niin epäluonnollista.
Mutta tarkoitukseni olikin pohtia, mitä jos emme esimerkiksi olisi koskaan tavanneet. Olisinko minä silloin onnellisempi? Sillä on olemassa päivänselvä negatiivinen korrelaatio kirjallisen luovuuden ja sosiaalisten suhteiden ilmenemisen välillä. Tietenkin on olemassa myös vähän vastaava, positiivinen korrelaatio sosiaalisten suhteiden, selväjärkisyyden ja onnellisuuden kanssa.
Selvemmin ilmaistuna olen siis tässä kahden ihmisen symbioosissa eläessäni selväjärkinen, onnellinen ja äärimmäisen sosiaalinen, vietänhän Miehen kanssa vähintään puolet valveillaoloajastani ainakin näin "lomalla".
Kuitenkin jossain sisimmässäni pieni taiteilija huutaa tuskasta. Hän tarvitsee omaa aikaa, eristäytymistä ja sekopäistä luovuutta. Hänellä on kamala ikävä sitä pitkää viikonloppua, kun huolehdin yksin omakotitalosta, asuntovaunusta ja koirasta, enkä puhunut neljään päivään kenellekään tyhjänpäiväisiä tervehdyksiä enempää.

Äh, ei tästä mitään tule.

Ikävä uutinen

2011-09-22T20:03:00.003+03:00

Luen siitä facebookista ja ajattelen sen olevan huono vitsi. Joo muutamissa sekunneissa ymmärrän, ettei niin huonoa vitsiä voi olla olemassa ja alan itkeä.

Seuraavana päivänä Mies kysyy, onko se totta ja vastaan kylmästi ja välinpitämättömästi kuin vastaisin siihen, sataako ulkona oikeasti, että kyllä, kyllä se on totta ja ei, en tiedä miksi.

Kolmantena päivänä äiti soittaa kertoakseen asiasta. Sanon, että tiedän jo, mutta kysyn kuitenkin tarkennusta. Ja äiti kertoo. Keskustelumme kuulostaa samalta, kuin jos keskustelisimme siitä, miksi veljeni ei ostanutkaan maitoa, vaikka lupasi:
- Hänen piti tehdä joku koulutehtävä ja ollessaan lähdössä hän ei löytänytkään auton avaimia. Lopulta kun hän ymmärsi lähteä pyörällä, kauppa oli jo kiinni.
- Okei. No niin käy joskus.
- Minä kävin sitten Siwassa ja ostin appelsiinimehua. Sinähän joit sitä aika paljon viime keväänä?
- Joo, hyvä juttu.

Mutta asia, josta puhumme ei todellakaan ole maidon unohtaminen. Ei, kyseessä on kokonainen elämä.
Siitä huolimatta unohdan äidin ja keskustelun melkein tunniksi: tapaan kotini edessä vanhan ystävän ja rupattelen hänen kanssaan mukavia, hänen kaverinsa tarjoaa omenan ja rouskuttelen sitä kiivetessäni rappusia ylös, valmistan itselleni täydellisen aterian ja nautin sen kynttilänvalossa, rakastan päivällä ostamaani uutta levyä ja ajattelen päiväni olevan täydellinen.
Kunnes biisissä tulee kohta:
syyskärpäset oli lihavia
ja kun yksi niistä laskeutui vierelleni
mietin kuinka naurettavan helppoa
olisi saada se pois päiviltä

ja minä jään ajattelemaan miten helppoa todella on tappaa hyönteinen, miten naurettavan mitättömänä monet meistä ihmisistä pitävät hyönteisen tappamista. Enkä voi olla ajattelematta, onko olemassa jokin, joka tappaa ihmisiä yhtä lailla huvikseen kuin hyönteisiä.

Ja silloin
vasta silloin
ensimmäisen kerran kunnolla silloin
ymmärrän, että ihminen on kuollut. Että taas yksi minun tuntemani ihminen on kuollut. Että nimeni on laitettu addressiin, koska olin kyseisen ihmisen kanssa paljon tekemisissä viime keväänä.
Ja silloin minä ensimmäistä kertaa kunnolla näen hänet silmissäni. Näen tilanteen, jossa hän ojentaa minulle pillimehun komerostaan tai kertoo, miten hän on ajatellut ensi syksyn järjestää. Kuulen hänen äänensä korvissani, kun hän soittaa minulle tavoitellessaan veljeäni.

Enkä voi uskoa, ettei häntä enää ole. Että hänellä on hautajaiset. Että äiti menee sinne.

Eikä minulle jää muuta kuin itkeminen, jota harva edes ymmärtää. Suru, jonka muut ohittavat huulien mutristamisella ja lauseella "eihän se voi olla kuollut!".
Ja minä itken ja sammutan ärsyttävän cd-soittimen (lähinnä siksi, etten halua ihanan levyn alkavan kuulostaa hänen kuolemaltaan) ja haen keittiöstä paperia niistääkseni.
Ja katson itseäni peilistä.
Enkä minä yllätyksekseni näytä maailman surkeimmalta olennolta, en punasilmäiseltä surkeudelta.
Vaan minä näytän vain ja ainoastaan hyvin nuorelta ja suloiselta tytöltä, jonka silmistä valuu pyöreitä ja tasaisia kyyneleitä. Enkä voi olla hymyilemättä peilikuvalleni. Enkä voi olla hymyilemättä kun näen itseni hymyilevänä.

Enkä voi olla olematta onnellinen, kun tiedän muidenkin surevien joskus hymyilevän ensimmäistä kertaa tai tuntevansa sen hyvän tunteen, kun pitkän itkemisen jälkeen ensimmäisen kerran naurahtaa.

Miksi nämä aivosolut ovat kuolleet?

2011-09-19T11:29:00.003+03:00

Miksi miksi löydän muistikirjojeni uumenista tällaisia tekstejä? Miksi en osaa enää kirjoittaa näin? Miksi kaikki pari vuotta vanha kuulostaa niin paljon nykyhetkeä paremmalta? Sijoittaisin tämän Mirkan ja autokoulun takia jonnekin kahden - kolmen vuoden päähän. Ehkä vuoteen 2009? No ainakaan en enää ole näin surkea, näin sekaisin ja näin kiinnostava:

"Makaan kahden vihreän maton ja valkoisen saunatakin päällä harmaakuvioisella lattialla vaaleanvihreitä alushousuja lukuunottamatta alasti. Minulla on kylmä, mutta niin siedettävän kylmä, etten jaksa nousta - pukeutua, istua sängylle, juoda teetä, laskeutua portaita alakertaan, pestä hampaita, nousta takaisin yläkertaan, sulkea ovea ja hiippailla varovasti miinakentän yli unten maille unohtaen tietenkin puhelimeni, herätyskelloni, miinakentän toiseen päähän. Ei, en todellakaan jaksa. On niin paljon helpompaa jäädä vain makaamaan, ajatella, antaa maailman kieppua silmissä humalluttavan valkoisen teen vaikutuksesta, venytellä pikku käsipainonosteluista kireitä lihaksi, vuodattaa henkisesti rankka päivä toisesta korvasta lattialle ja piilottaa maton alle, antaa tilaa teeskentelylle ja optimismille.

Autokoulu on kielletty ajatus, mutta valkoiset hiekkarannatkin tuntuvat masentavilta, jotenkin. Vähän kuin lämmin, väritön kesäilta, teeskennelty huviretki ipmressionistin kynästä.

Edellisilta, minä ja koira haukkaamassa happea. Olisin istunut jogurttikulhoni kanssa portailla, mutta värittömyys oli masentavaa. Halusin Mirkan seisomaan taakseni - halusin, mutta ei hän seisonut. En nähnyt koiraa enkä itseäni, joten kiipesin yläkerran sänkyyni ja vajosin turruttavaan televisiomaailmaan. Vihoviimeinen teko vihoviimeisellä hetkellä.

Katossa oven päällä oli neljä rumaa saumakohtaa. Katselin niitä surullisena, mutten silti halunnut lähettää pääni vieressä laturin päässä olevasta puhelimesta yhtään viestiä, en edes Mirkalle, sillä se olisi voinut pilata hetken, illuusioni, pysäyttää pyörimisen tai poikia nolla vastausta. Tai ehkä vain tyhmän vastauksen.
Tarve olla olemassa ulkomaailmassa oli kuitenkin suurempi kuin tarve elää itselleni, eikä aikaakaan kun selkärankani oli seinän suuntaisesti, teekuppini tyhjä ja lyijykynän kärki kaksi milliä lyhyempi."

Syyskuu

2011-09-12T10:10:00.004+03:00

Olen ollut aivan luvattoman pitkän ajan kirjoittamatta. On varmasti raskasta, että jokainen harvasta tekstistäni käsittelee sitä surkeutta, jota tunnen, kun huomaan unohtaneeni taas rakkaan harrastukseni. Joten unohdetaan se unohtamisen surkeus tällä kertaa.

Olen kipeä. Minun kurkkuni haluaa tulla yskityksi ulos elimistöstäni ja alaselkäni haluaa tulla huomioiduksi Buranan etsimisellä ja lahjoittamisella kiusakseen. En voi edes nukkua. Ties kuinka monta tuntia illalla pyörin sängyssä ja valitin, etten pysty nukkumaan. Aamulla heräsin monta tuntia ennen vaadittavaa aikaa - yskimään. Toisaalta oltuani melkein kolme tuntia hereillä olen ihan onnellinen tästä. Ainoa huono puoli on, että tietokoneestani loppuu akku, eikä minulla ole laturia. Enkä löytänyt sitä Buranaa.

Aloitin eilen pitkästä aikaa paperipäiväkirjan kirjoittamisen. Se oli todella terapeuttista, enkä edes ymmärrä, miksen nytkin kirjoita paperipäiväkirjaan: tämä on kuitenkin sellaista kuraa, ettei kukaan jaksa lukea. Ehkä olen vain liian laiska noustakseni penkomaan eteisessä lojuvaa muuttolaatikkoa. Tai sitten en vain halua tyhjentää sitä, koska niin kauan kun se on täysinäinen, minulla on jotain tekemistä, jolla saada olemassaoloni tuntumaan vähän merkityksellisemmältä. Samasta syystä muutto ei varmaan koskaan tule valmistumaan: pakkaan yhden laatikon kerrallaan ja niistäkin tavaroista puolet on edestakaisin kuljetettavia: pesussa olleita vaatteita, tietokone (jotta voisin unohtaa laturin äidin luokse), kännykkä, ruokaa...

Ainakin minä olen sekaisin. Eilen aloin valmistella sosekeittoa, jonka aineksista puuttuu melkein puolet. Eikä meillä ole sauvasekoitintakaan.
Eikä minulla ole kuumetta. Ei vielä. Olen varma, että aivoni ovat täynnä räkää ja se sumentaa ajatukseni.

Julkaisematta jäänyt teksti

2011-05-29T16:59:00.006+03:00

Kerrankin voin allekirjoittaa typerän kliseen "sää kuvastaa mielialaani täydellisesti". Usein itsesääliin vajonneet ihmiset hokevat tuota myrskysäällä korostaakseen surkeaa elämäänsä, mutta minä en ole ihan samoilla linjoilla; en, vaikka ulkona sataa ja on harmaata.

Minusta ulkona on oikein virkistävä sää. Pidän sateesta. Se on mielestäni aivan välttämätön säätila ennen kaunista auringonpaistetta. Tavallaan pidän myös tästä harmaasta olemuksestani. Kuljen olohousuissa ja hupparissa sen vähän mitä kuljen, enkä puhu juuri mitään kellekään. Teen itselleni terveellistä ruokaa, mutta muu aika vain kuluu. Ei mihinkään järkevään, mutta ei minulla koin järkevää puuhaa olisikaan, ei ainakaan mitään, mitä saisin tehtyä itse kivulloisilla jaloillani.

Kävin viemässä roskikset ja ripsivät vesipisarat olivat niin miellyttäviä, etten ollenkaan kiirehtinyt päästäkseni sateensuojaan. Itse asiassa melkein rakastuin lämpimään kesäsateeseen. Jos olisin terve, lähtisin heti sadetakki ylläni kävelylle; pitkälle kävelylle, sellaiselle, jolla kävin joskus mummun luota. Muistaakseni kirjoitinkin siitä, riisipelloista ja lenkkitossuista, joissa litisi vesi joka askeleella.

Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta eihän se onnistu aivojen velloessa sumussa. Haluaisin masentua siitä, mutta en koe sellaista kovin tarpeelliseksi Varmasti minä tulen kirjoittamaan vielä joskus. Ehkä jopa tämän kuun puolella.

Olen lukenut lastenkirjoja: kolmatta osaa koirasarjasta, jonka osat ahmin ensimmäisen kerran joskus yläasteikäisenä. Lukiessani yritin tavoittaa sen nuoren minän ja asettua hänen ajatuksiinsa. (Tässä oli kesken jäänyt lause tunteista. Poistin sen, koska minulla ei ole aavistustakaan, miten sen piti päättyä.)

Tajunnanvirtaa alkoholista

2011-05-29T09:37:00.004+03:00

Istun sohvan nurkassa jotenkin ulkopuolisena osaamatta päättää tunteako itseni säälittäväksi vai muita älykkäämmäksi. Välillä minusta tuntuu, että olen ainoa, joka ei ole hyväksynyt kohtaloaan alkoholille elämänsä perustavana pikkukaupungin tyypillisenä asukkaana, välillä taas vajoan epätoivoon, koska en saata keksiä vaihtoehtoista identiteettiä itselleni. Jos minä en pidä kaljanjuonnista pahalta haisevassa olohuoneessa, mistä minä sitten pidän. Olen tyypillisin vaikea ihminen. En mä halua tehdä tätä, mutta ei mulla ole parempiakaan ideoita. Miksei mulla ole?

Kesäsuunnitelmat kuulostavat samaan aikaan odottamisen arvoisilta huippujutuilta ja ahdistavilta ylipitkiltä kosteilta bileiltä.

Piristyn saatuani puoli mukillista kitkerää, mustaa kahvia. Se on niin pahaa, että joudun huuhtelemaan suuni oluella lopettaakseni naaman vääntelyn ja saadakseni kauhun uurteet pois silmistäni. Kofeiini kuitenkin piristää. Jaksan lähteä baariin tarkkailemaan ympäristöäni.

Siellä ulkopuolisuuteni jatkuu ja korostuu, mutta pidän siitä: pidän roolistani tarkkailijana. Fantani maistuu paremmalta kuin vastapuristettu tuoremehu ja nautiskelen juomaani melkein ylemmyydentuntoisena. Parhaimmat yllään ja meikattuna harvoin baarissa nähtävät naiset vaikuttavat typeriltä. Minkä vuoksi he pynttäytyvät voidakseen kiskoa siideriä kantakapakassa keski-ikäisten juoppojen, vasta juomaluvan saaneiden pikkulasten ja alkoholisoituvien nuorten aikuisten joukossa? Tunnen melkein ylpeyttä olohousuistani ja hupparistani. Olen vain ohikulkumatkalla sanomassa hyvät yöt kavereille ennen kotiin painumistani. Olenko minä se väärin pukeutunut? Vai voiko tosiaan pitää paikkansa, että minun neljäs olohuoneeni, jonne tulen arki-iltana juomaan teetä ja pelaamaan lautapelejä kavereiden kanssa, on jollekin laittautumisen, aloittelun ja jatkojen väliin jäävä bilepaikka?
Uskomatonta.

En sentään asu täällä enää kauaa. Vain niin monta viikkoa, että ehdin rakentaa itselleni epärealistista maailmankuvaa, joka todennäköisesti tulee musertumaan, kun opiskelemaan muuttaessani tajuan elämän olevan kaikkialla samanlaista: tylsää tai alkoholipitoista. (Sillä vaikka minulla olikin baarissa erinomaisen limsani äärellä mukavaa, se ei sulje pois tylsää alkuiltaa ja yksinäistä seuraavaa aamua, kun olutta nauttinut Mies ei ollutkaan tullut yöksi meille.)

2011-05-23T17:15:00.002+03:00

Istun puolikkaalla sohvallani Finnet Internationalia ja jotakin jääkiekkojoukkuetta mainostava kalastajalakki päässäni. En välttämättä tarvitsisi hattua näin sisätiloissa varsinkin kun ikkunakin on kiinni ja ulkona kurja sateen jälkeinen kalseus, mutta olen jo tottunut sen puristukseen ohimoissani ja tuntisin ehkä itseni alastomaksi, jos näkymätön hahmo nyt varastaisi hatun. Syy, miksi se on päässäni, on jo melkein unohtunut itseltänikin. Siivosin kai vaatekaappia. Tai ainakin järjestelin uudelleen. Ehkä hattu tipahti jostain pieniksi jääneiden verrytteluhousujen seasta ja iskin sen päähäni. Tai sitten poimin sen eteisen lattialta etsittyäni paria kauan kadoksissa olleelle, sohvan selkänojan sisältä löytyneelle sormikkaalle.

Ehkä hatulla tai sen päähäni joutumisella ei ole mitään merkitystä.

Tänään olen onnellinen, sillä olen vihdoin löytämässä itseni. Et voi tietääkään, kuinka olen sitä yrittänyt, sillä en ole tallentanut hukassa olemisesta kertovia merkintöjä. Niistä oikein huokui päämäärättäömyys ja tietämättömyys ja tekstikin oli alkeellista kuin vuosia sitten kirjoittamani teksti.

Idea niissä kaikissa oli kuitenkin se, että ihmiset ympärilläni tietävät haluavansa kivaan sisätyöhön, ambulanssikuskeiksi, kitaranrakentajiksi, arkeologeiksi, eläinlääkäreiksi, työttömiksi pummeiksi. Minä vain en tiennyt. Tai tiesin toki ammattitasolla, mutten halunnut määritellä elämääni jonkun välttämättömän rahanlähteen kautta. Koko ammatinvalintani oli järkivalinta. Tidän, mistä pidän ja mitä haluan tehdä koko elämäni, mutta haluan tehdä sitä vain työnä. En halua työn määrittävän koko minuuttani. Sehän olisi julmaa. Jos minä olisin vain ja ainoastaan opettaja, joku toinen raukka olisi vain ja ainoastaan siivooja. Tai roskakuski. Tai liukuhihnatyötekijä. Haluaako kukaan tulla määriteltäväksi "siksi hiljaiseksi naiseksi, joka laittaa vispipuuroihin kansia".

Kuka minä sitten olen ihmisenä? Vapaa-aikana, tänä lyhyenä tyhjänä aikana välivuoden työharjoittelun ja opiskelujen alkamisen välillä, näinä vapauden kuukausina (on huomioitava, että vaikka puhun nykyhetkestä, olen oikeasti jo kahden viikon päässä. Minun vapauteni alkaa nimittäin silloin kuin ahkerien ja vähemmän ahkerien koululaistenkin.)?
Minä olen tietenkin juureton. Olen kasvi, joka nostaa juurensa mullasta kuin jalat ja lähtee kävelylle maailman ääriin.

Tarkemmin sanottuna se tarkoittaa tietenkin sitä, että aion pakata elämäni yhteen laukkuun ja mennä sen tarkemmin miettimättä. Sen lisäksi, että aion mennä ulkomaanmatkoille, festareille ja kavereita tapaamaan, aion mennä kotieni ja sänkyjeni välillä kuin koira sohvan ja nojatuolin välillä: vähääkään välittämättä siitä, mille tyynylle painan pääni.

En tiedä, onko minusta siihen tai voinko koskaan vain mennä miettimättä, onko minulla kaikki tarvittava mukanani ja haluanko kenties seuraavana aamuna tehdä asiaa X, joka vaatisi esineen Y mukaan ottamista, mutta yritän parhaani. Liian pitkälle ajatteluakin kun voi pitää jonkinasteisena sairautena. Jos ei muuna, niin itseopittuna elämän kahlitsijana, toisissa tapauksissa jopa vapauttajana (kun muistaa illalla ottaa avaimen, eikä joudu aamuyöllä ryömimään sisälle sammakoiden reittiä.)

Luultavasti koko itseni löytäminen on ulkopuolisen silmille enemmän hepreaa kuin kaikki julkaisematta jääneet itseni etsimiset ovat itselleni yhteensä, mutta otettakoon se riski.
Ainakin olen yrittänyt ja ainakin olen opetellut kirjoittamaan elämäntehtävääni tukevalla tietokoneella, jota voin kokonsa ansiosta kantaa mukana missä ikinä menenkin.

Ennen sairaalaa

2011-05-03T14:05:00.003+03:00

Millainen ihmisestä tulee, kun hänelle jatkuvasti hoetaan, että hänen isänsä kuolee kohta?
Hän voi kuolla vaikka huomenna. Tiedäthän sä, että isä kuolee kohta. Se mies ei kyllä enää kauaa elä. Onko joku jo muistanut kertoa, että isä kuolee? Muistathan, että jos isää ei saada hoitoon, hän kuolee. Ethän unohda sekunniksikaan, että jos isä ei muutu, hän kuolee nopeasti. Kerroinko jo, että isäsi kuolee? Minä olen kyllä sitä mieltä, että se mies kuolee vuoden sisään. No se mies ei ainakaan kuuskymppisiään tule näkemään.

Millaiseksi siitä tulee, kun kaikki hokevat koko ajan, että isä kuolee kohta heti huomenna tänään koko ajan aina?

Minä voin kertoa.
Siitä tulee vainoharhaiseksi. Kuolemaa osaa odottaa. Kun perheenjäsen soittaa, ajattelen ensimmäiseksi, että jahas, nyt se on kuollut. Kun istun yo-valvonnassa ja joku juuri saliin tullut opettaja lähestyy minua ajattelen automaattisesti hänen olevan huonojen uutisten tuoja. Kun näen isän liikkumattomana sohvalla tai sängyssä, kun näen vessan tai suihkun oven suljettuna, enkä kuule ääniä, kun näen isän liikkumattoman selän pöydän ääressä: aina minun on pysähdyttävä odottamaan elon merkkejä; varpaan nytkähdystä, syvää hengitystä, yskäisyä, vessan vetämistä, suihkun aukaisemista.

Minä olen koko ajan valppaana. Kun tieto lopulta on totta ja siitä minulle kerrotaan, sanon varmaan "kyllä minä sen tiesin" tai "osasin odottaa" vähän kuin säätiedotuksen katsonut autoilija voi sanoa osanneensa odottaa lumipyryä ja varanneensa siksi matkaan ylimääräistä aikaa.

Onko kaikki se odottaminen sitten tarpeellista? Onko jokaisen ihmisen välttämätöntä muistuttaa asiasta aina sopivan tai sopimattoman tilanteen tullen? Onko se toistettava päivittäin, viikoittain, kuukausittain? Onko ihmisille mahdotonta keskustella isästäni ilman kuolinpäivän arvailuja?

Ilmeisesti on. Osaanpa odottaa. Ehkä odotan vielä viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia. Ehkä kymmenen vuoden päästä juhlimme kuusikymppisiä ja joku tuntee tarpeekseen sanoa, että ei se mies kyllä seitsemänkymppisiään näe.
Tai ehkä kyse on vain tunneista, jopa minuuteista.

En tiedä, mutta sen tiedän, että minä odotan.

Kriisistä toipuminen blogimerkinnän kirjoittamisen aikana

2011-03-07T14:35:00.003+02:00

Olen kohdannut pienimuotoisen tragedian. "Pienimuotoisen" sanon siksi, ettei joku läheisensä tai ruumiinosansa lähiaikoina menettänyt loukkaantuisi verisesti.
Sillä minulle onnettomuus on kurja. Voisin verrata sitä valokuva-albumin menettämiseen pikkuruisessa tulipalossa tai vesivahingossa, tai kameran katoamiseen, kun siihen on taltioitu esikoislapsen kaksi ensimmäistä ikävuotta ilman ainuttakaan varmuuskopiota.

Minun tragediani on muistisanojen menettäminen kahden viimeksi kuluneen vuoden parhaimpiin ja huonoihin (mutta kasvattaviin) muistoihin ja tunnetiloihin. Käytännössä se siis tarkoittaa puhelimeni lopullista hajoamista ja noin kolmen tuhannen tallennetun tekstiviestin katoamista samaan tyhjyyteen, jonne minä tätäkin tekstiä nyt kirjoitan: sinne, missä koko elämä on poispyyhkäistävissä yhdellä napin painalluksella.
Joku saattaa ihmetellä, mitä ihmeen muistisanoja minulla puhelimessani on ja miksi, joten lienee syytä muistuttaa (olen siitä varmasti puhunut ennenkin) tavasta raportoida elämästäni päiväkirjanomaisesti eräälle ystävälleni. Tapa oli erittäin voimissaan ennen kuin tapasin Miehen ja hyvin pitkälle senkin jälkeen. Kun olin vielä liian rakastunut ja liian vieras, hehkutin ylitsepursuavaa onneani ja autuuttani kellekäs muulle kuin ystävälle: Miehelle suoraan suunnatut rakkaudentunnustukset olivat vuorossa paljon myöhemmin, eikä niistä ole minkäänlaista dokumenttia.

Olen monesti lukenut noita rakkaita viestejä ja useita kirjoittanutkin ylös, mutta ikävä kyllä liian harvoja. En halua unohtaa sitä kaikkea: haluan voida yhä tuntea, miltä minusta tuntui kaksi vuotta sitten Seinäjoella istuessani puhtaana, mutta alkoholin turmeltamana uimahallin ulkoseinustaa vasten lämmin olutpullo sylissäni. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon haluan muistaa, millaista on olla vastarakastunut ja kärsiä tuskaa, kun Mies ei pääsekään armeijasta tai vaihtoehtoisesti millaista on juosta ympäri taloa ja odottaa malttamattomana, koska on tarpeeksi aikaista lähteä 200 kilometrin päähän sotilaskotiin odottamaan puolen tunnin yhteistä kahvihetkeä (minä tosin join vihreää teetä ja yhä edelleen Nordqvistin Japan Sencha muistuttaa minua noista pitkistä odotteluminuuteista sotkun luonnottoman pitkien pöytien ääressä).

Ilmeisesti olen toipumassa järkytyksestäni melko nopeasti, koska vielä eilen psyykeni oli puolustusmekanismeista vasta alkeellisimmassa eli kieltäymyksessä. Luulin jo 8-vuotiaana päässeeni kieltämisvaiheen yli, kun pappa jätti meidät lopullisesti, vaikka kuinka ajattelin illalla viimeisenä pikaisesti pedatussa siskonpedissämme veljen vieressä, ettei pappa voi kuolla, ei minun pappani voi kuolla, eihän minulle sellaista tapahdu.
Enpä päässyt. Eilen päässäni pyörivät tasan samat ajatukset: puhelin ei voinut hajota lopullisesti, koska viestit ovat minulle niin tärkeitä, ettei niin vain voi tapahtua.

Tänään olen luopunut toivosta ja päättänyt jatkossa muistaa, että tekniikkaan voi luottaa tasan yhtä paljon kuin siihen, että jos huomenna sataa, minä voitan lotossa jättipotin.

Koska ystäväni ei enää toimi minulle elävän päiväkirjana ja koska minä en enää ikinä aio luottaa puhelimiin tai mihinkään muuhunkaan sähköllä toimivaan tai toimimattomaan, aion ottaa käyttöön veljen vanhan 3310:n (oma 3310:ni minulla on jo käytössä kakkospuhelimena, jolla soittelen Miehelle ilmaiseksi ja käyn turhia keskusteluja ollessamme huutoetäisyydellä toisistamme) ja kerätä kasaan kaikki muutkin sukulaisten ja tuttavien vanhat ja (muka!) turhat 3310-aarteet, jotta voin heti vaihtaa "uuteen" loistopuhelimeen, kun vanha luopuu sopimuksesta. Kokemusteni mukaan niin ei tule tapahtumaan, mutta ainahan on mahdollista, että menen uimaan vaatteet päällä (tosin en usko, että uskollinen 3310 hajoaisi pikku uintireissustakaan) tai että pikkurikollinen varastaisi laukkuni.

Oikeastaan voin siis sanoa, että tämäkin kriisi kasvatti minua. Ehkä negatiiviseen suuntaan, koska haluni käyttää teknisiä välineitä on jälleen yhden askelman alempana (voisin perustella sitä sillä, että vaikka nyt istunkin koneen äärellä, päivällä kirjoitin aukkosuomennoksia käsin huonolla lyijykynällä varastetulle konseptille, koska tietokone vaikutti epäilyttävältä, eikä minulla ollut pienintäkään halua kuormittaa hermojani mahdollisuudella, että kone ei olisikaan toiminut tai etten olisi taaskaan saanut muka-helpottavaa oikolukijaa pois päältä) ja se taas tarkoittaa astetta askeettisempaa ja eristäytyvämpää elämää. Totesin jo eilen olevani aivan jäljessä uusista elokuvista ja tv-sarjoista, koska digiboksini hajoamisen jälkeen olen seurannut vain ja ainoastaan Täydellisiä naisia ja satunnaisia dokumentteja ja tieteisohjelmia sivusilmällä ruokaa isälle laittaessani. Minua kiinnostavia elokuvia ja ohjelmia olisi nimittäin kyllä tullut. Kuullessani Napapiirien sankareiden tv-ensi-illasta sanoin, että pitääkin pistää nauhalle, mutta enpä pistänyt. En muistanut. Sama juttu jonkun toisen suomalaisen elokuvan tv-ensi-illan kanssa.
Ja kun en katso televisiota, en myöskään tunne tarvetta kompensoida sohvalla makaamista sanomalehtien lukemisella ja kun en tee mitään hyödyllistä tai haitallista luen vain kirjoja ja joogaan. Sinänsä terveellistä, mutta riittääkö siitä keskustelua ruokapöydässä: tietenkään ei! Kiusaantuneilta hiljaisuuksilta ei voi välttyä. Tosin eivät sellaiset minua häiritse, mutta jos pöytäkumppanini selvästi ilmaisevat kiusaantuneisuuttaan, pitäisihän minun osata vähän auttaa ystävää (hyvä on: ei ystäviä: väliaikaisia työtovereita tai entisiä opettajiani) hädässä.

Mutta jotten saisi yliannostusta tietokoneista ja tekniikasta, taidan mennä lukemaan Peltirumpua. Oskar on juuri liittynyt rintamateatteriin ja rummuttanut rikki sotamiehen kouraan annetun olutpullon.

Päivän parhaana hetkenä

2011-02-24T12:19:00.002+02:00

Leivon ja laitan ruokaa ja selvitän mahdollisia reseptejä ja käyn kaupassa ja käyn mummulle kaupassa ja lenkitän koiraa ja pesen pyykkiä ja silitän, eikä minulla silti ole missään nimessä liian vähän vapaa-aikaa. Kuin huomaamatta uppoudun pariksi sadaksi sivuksi Hunter S. Thompsonin ja Helvetin enkeleiden maailmaan ja luen vähän Baudelairen runoja ja värjään hiuksiani teellä ja sitruunalla ja kirjoitan novellia dalmatialaiskoiran omistajasta, joka tuhoaa vanhan naisen krookuksen.
Ja vieläkin jää liikaa aikaa.

Ehdin suudella Miestä ylösalaisin, kun hän on jo nukkumassa ja minä vain kirmaan huoneessani hakemassa Playstation-pelejä ja ohjainta, jotta voin pelata veljen kanssa huonografiikkaista rallia, jonka ikävä kyllä hävisin ensi metreillä ilman minkäänlaisia mahdollisuuksia. Tosin minulla oli hauskempaa, nauroin kuin humalainen "oikoreittiäni" maatalon väärältä puolelta nurmikon kautta ja ihmettelin suureen ääneen, miksi keskellä peltoa on piikkilanka-aita. Tiellä pysyttely olisikin ollut ihan tylsää!

Tänään olen ollut sosiaalinen ja osoittanut itsenäistymisen ja aikuistumisen merkkejä. Soitin nimittäin hammaslääkärin ajanvaraukseen ja siirsin minulle automaattisesti varatun huonon ajan (olen silloin ammattikoululla pitämässä oppituntia kielikuvista ja puhekielen kelvottomuudesta hyviin aineisiin). Jätettäköön huomiotta, että olisin voinut siirtää ajan jo maanantaina heti perään kun olin siirtänyt äidin lääkäriaikaa. Jotenkin kaksi virallista puhelua samalle päivälle olisi ollut ylitsepääsemättömän raskasta. Sanoo ihminen, joka lopetti e-pillerit koska ei uskaltanut soittaa ehkäisyneuvojalle ja pyytää toista merkkiä.

Tästä tulee hyvä päivä ja huomisesta alkaa hyvä viikonloppu.

Kotiäitinä

2011-02-23T15:23:00.004+02:00

Minusta on aivan uskomatonta, että joku lukee tätä. Elän jotenkin niin pienessä maailmassa, että neljäkin ihmistä tuntuu järjettömän suurelta joukolta. Vielä jos oletetaan, että kaikki ovat tuntemattomia eivätkä jostain syystä tämän blogin löytäneitä tuttujani, jotka vain odottavat, että pääsevät kertomaan minulle päin naamaa, miten huono ihminen olen.

Enkä minä edes ole kovin huono ihminen. Äskenkin silitin korillisen pyykkiä, vaikkei se ole mitenkään välttämätöntä eikä varsinkaan tänään. Äiti ja nimeltä mainitsematon mies ovat lähes kaksi viikkoa jossain todella lämpimässä, missä liskot juoksentelevat seiniä pitkin ja ostoskeskuksissa on puolitoista metrisiä haikaloja.
Koko silitys perustuu vain siihen, että äidin punakynällä kirjoittamassa listassa lukee, että olis kiva kun pesisin ja silittäisin pyykkejä. No hyvä on, siinä lukee vain että "pyykinpesu", mutta siivouksen kohdalla lukee "pliis!".
Voisin siis aivan hyvin silittää muutaman pesemäni koneellisen vasta viikon päästä, mutta koska nautin tästä rauhasta ja siitä, että Mies soitti tulevansa kotiin vasta pari tuntia myöhemmin ja kysyi, voisinko tehdä ruokaa vasta silloin (aivan kuin olisimme vanha aviopari), päätin elää mahdollisimman tavallisesti, kuin tämä olisi minun kotini ja olisin perheenäiti. Joskin ainoa lapsemme on 7-vuotias chihuahua ja ruokakuntaani kuuluu mieheni lisäksi aikuinen veljeni.

Olen tehnyt siemenleipää, porkkanasämpylöitä ja jauhotonta mantelileipää hiilihydraattivammaisille, kuten haluan ympärilläni pyöriviä miehiä kutsua. Joku voisi ajatella ilmauksen kovin loukkaavaksi, mutta tuskin kukaan, joka olisi nähnyt minun suunnittelevan aterioitamme tuntikausia ruokaohjeita ja foorumikeskusteluita selaillen puhumattakaan kaupassa käymisestä ja kokkaamisesta, voisi todella erehtyä luulemaan, että minulla olisi jotakin poikien laihdutuskuuria vastaan.
On todella hauskaa kerrankin laittaa ruokaa ja tehdä jotain muuta kuin keittää makaroonia tai riisiä. Tämä on todella mielenkiintoista.

Eikä varmaan tarvitse mainita, kuinka ihanaa on tehdä kuohkeita sämpylöitä vain ja ainoastaan minulle! Kukaan ei ole kärkkymässä leipäpussiani eikä kukaan syö kaikkia "pikku maistiaisina" suuhunsa, ennen kuin ehdin itse istahtaa alas maitolasini kanssa. Ehei, miehet kärkkyvät vain omia piirakanmakuisia känttyjään, joihin minulla ei ole mitään himoa. Tietenkin maistoin vähän veljen leivän kulmaa, mutta juustopainotteinen lätty ei edelleenkään vastaa mielikuvaani leivästä.

Runosuoneni ei kuki. Sisäinen kirjailijani lepää jossain touhukkaan kotiäidin uumenissa. Ehkä kuitenkin sallimme kriitikolle vapaapäivän ja julkaisemme tämän yleisestä linjasta poikkeavan merkinnän. Onhan sentään hiihtoloma.

Kirjoittamisen vaikeudesta

2011-01-29T16:49:00.003+02:00

Miksi en ole kirjoittanut yli kuukauteen? Syitä on monia, hyvin monia Aionkin nyt kertoa niistä muutaman, että saisin synninpäästön mahdollisilta lukijoilta, jotka vielä jaksavat blogiani käydä vilkaisemassa ja lukemassa mahdollisia uusia merkintöjä.

Ensimmäinen ja tärkein syy: yksityisyys. En saata unohtaa, että joskus typeränä humalaisena kerroin kavereille kirjoittavani tätä ja annoin vielä osoitteenkin. Minua inhottaa ajatus, että joku tuttu lukee tätä ja saisi tietää syvimmätkin ajatukseni. Ne ajatukset, joita en edes Miehelle kerro, koska ne ovat liian omiani. En myöskään pidä siitä, että joutuisin suodattamaan tänne kirjoittamaani tekstiä sen perusteella, kenen ajattelen sitä lukevan. Jo nimi kertoo, että tekstin on tarkoitus pulputa suoraan sydämestä ja olla muokkaamatonta ja jälkeenpäin koskematonta. Kuka muka korjailisi paperipäiväkirjastaan merkintöjä salaisemmiksi?
Yksityisyyteen liittyy kuitenkin toinenkin syy ja se syy on noin kaksi vuotta sitten tapahtunut elämänmuutos: rakastuminen. Mies on yhä suuremmissa määrin osa elämääni ja monet päässäni pyörivät ajatukset liittyvät häneen, suhteeseemme, tulevaisuteemme tai yksinkertaisesti nykyhetken ihanuuteen. On eria asia kirjoittaa puolifiktiivisistä ihastuksista kuin oikeasta ihmisestä. Ilman lupaa se olisi jotenkin äärimmäisen julmaa. Kuin valokuvien julkaiseminen toisesta. Vaikka minä pidän tekstiä vielä henkilökohtaisempana. Eivät kuvat kerro syvimpiä ajatuksia, sillä kaikkein henkilökohtaisimmista tilanteista ei oteta valokuvia.

Syy numero kaksi on onnellisuus. Olen ollut viime aikoina liian onnellinen jaksaakseni uhrata aikaa kirjoittamiselle. Tänään saan kirjoitettua, koska en ole onnellinen, olen puolimasentunut ja puoltoiveikas.
Täysi onnellisuus ei jätä aikaa kirjoittamiselle. Ensinnäkin kirjoittaminen olisi turhaa, koska sitä seuraava hyvänolon tunne menisi hukkaan, jos olisin jo valmiiksi onnellinen. Toiseksi onnellisuudesta on vaikea kirjoittaa. Jo koulussa opetettiin, että rakkaus on ja tulee olemaan kirjailijoiden lempiaihe, mutta kuka muka kirjoittaa täydellisesta ja onnellisesta rakkaudesta? Niinpä niin, sydänsuruthan se herkullinen aihe onkin.

Syy numero kolme on nettiyhteyden puuttuminen mieluisammasta kodistani. En mielellään vietä tässä netillisessä kodissa montaa päivää peräjälkeen, sillä aikaansaamattomuus tarttuu. Isä ei vie roskia, tyhjennä tiskikonetta tai käy kaupassa. Miksi minäkään? Miksi kävisin suihkussa tai laittaisin käytetyn teepussin roskikseen? Miksi kirjoittaisin blogia, kun voisin lukea kirjaa?
Ja koska vietän tässä netillisessä kodissa vähemmän aikaa, on myös vähemmän mahdollisia hetkiä kirjoittaa. Ja mitä vähemmän hetkiä on, sitä epätodennäköisempää on se, että olisin kirjoitustuulella niinä harvoina hetkinä. Yleensä en ole. Tänään on suuri poikkeus.

Mikä siis on lopputulos? Jatkanko kirjoittamista vai annanko syiden puhua puolestaan. En minä tiedä. Pari viikkoa sitten minun piti kirjoittaa jäähyväismerkintä, mutta tänään en olekaan enää niin varma. Aika näyttää.

Talovahtina ties kuinka monennetta kertaa

2010-12-06T11:35:00.003+02:00

Olen ollut tylsä, käyttäytynyt kuin keski-ikäinen nainen. Aivan kuin olisin liian vanha nuorten rientoihin ja valvomiseen. Ehkä minä olenkin. Ei kiinnosta maksaa viittätoista euroa sisäänpääsystä, viittä euroa oluesta, kymmentä euroa taksista ja kymmentä euroa niistä kurkkupastilleista ja nenäliinoista, jotka joudun ostamaan palellutettuani itseni taksijonossa, jossa saa odottaa aina vähintään puolitoista tuntia.
Niin se meni tänäkin viikonloppuna. Veli kertoi viettäneensä yhteensä kolme tuntia taksia odottaen ja se oli ihan perseestä.
Onneksi minä olin kotona nukkumassa.

Oli meillä sentään vieraita. Ensimmäisenä iltana kävin saunassa ihmisten parveillessa keittiössäni ja palasin yöpuvussa ja ala-asteelta peräisin olevassa fleece-hupparissa. Kolmanenta iltana olin vähän freesimpi oloasussani, mutta hiuksia en ollut jaksanut harjata päiväsaunan jälkeen. Siitä huolimatta joku kysyi, olenko lähdössä baariin! (Jos jotain jäi hämäämään toisen illan puuttuminen, silloin kukaan ei kiinnittänyt huomiota asuuni, koska pelasin vain tietokoneella ja katsoin elokuvaa omassa rauhassani.)

Kolmen päivän viikonloppu on ehdottomasti liian pitkä. Olisin hyvin pärjännyt alkoholitta, mutta totta kai joku ilmestyi meille sunnuntaina laivatuliaisten kanssa ja sanoi, että juokaa kaikki vaan pois. Pakkohan sitä on maistaa, kun ilmaiseksi saa herkkulikööriä tai juomasekoitusta. Ja yllätysyllätys muutaman tunnin päästä olin ajatunut parisuhdekriisiin typerän vänkäämiseni ansiosta. Olin jo varma, että eroamme, mutta muutamien hermosavujen jälkeen Mies palasi takaisin sänkyyni. Siinä vaiheessa olin jo nukahtanut, mutta tajusin sen aamulla. Yritin varovaisesti kietoa käteni hänen ympärilleen, mutta vastaanotto oli jotenkin nihkeä. Luovuin jo toivosta ja kännyin selkä päin, kunnes lupaava käsi taputti minua olkapäästä ja käännyttyäni jälleen näin kutsuvan kainalopaikan vain minua varten.
Kovin kauaa en kyllä nauttinut sovinnosta, sillä Mies oli kuuma, untuvapeittoni oli kuuma, enkä minä ollut enää väsynyt.

Niinpä tulin kuljeskelemaan alakertaan ja kauhistelemaan sotkua, joka ei edes ole mikään massiivinen. Vähän pulloja siellä täällä, muutamia lautapelejä pöydillä, popkorneja lattialla ja tiskipöytä täynnä laseja.

Olisin niin ollut tyytyväinen, jos olisin saanut kahdenkeskisen viikonlopun Miehen kanssa ja olisimme voineet huolettomasti palata lapsuuteen ja pelata Playstationia (ykköstä, tietenkin) ja tietokonepelejä, pyöriä lumessa koiran kanssa ja syödä liikaa herkkuja. Iltaisin olisimme voineet käyttäytyä kuin seurustelevan nuorenparin kuuluu: katsoa elokuvia sylikkäin ja siirtyä aikaisin vuoteeseen, jossa ei olisi tarvinnut tippaakaan välittää natisevasta sängystä tai narisevasta lattiasta.
Mutta ei niin ei.
Toiveistani täyttyi ainoastaan muutama puolikas: sain liian lyhyen hetken harrastaa huoletonta seksiä, sain yksinäni katsoa elokuvan, sain veljen seurassa keittiön pöydän ääressä syödä liikaa jäätelöä ja kinuskikastiketta ja sain aamupostia hakiessani temmeltää vähän lumessa koiran kanssa.

Mutta on tässä päivää vielä jäljellä, jopa kymmenen tuntia rauhaisaa aikaa, ennen kuin talon emäntä ja siivellä elävä maajussi (hän ei tee tämän talo hyväksi yhtään mitään, minkä takia voisin edes harkita kutsuvani häntä isännäksi) palaavat.

Olen

2010-11-17T20:19:00.004+02:00

Nyt se on todistettu: minä en tosiaankaan osaa enää kirjoittaa. Jo kolme kertaa olen avannut bloggerin ja painanut "uusi teksti", kirjoittanut pari tai parikymmentä riviä ja todennut, että teksti on täysin painokelvotonta ja ideatonta. En vain osaa! Minulla ei ole enää mitään sanottavaa, en ajattele enää samalla tavalla. En tarkkaile ympäristöäni hienojen asioiden toivossa ja raportoi niistä tänne.
Ei. Minä vain olen enkä saa mitään aikaiseksi.
No jospa kertoisin siitä olemisesta.
Ensin minä olin kuukauden ulkomailla seikkailemassa. Opin paljon ja kasvoin ihmisenä ja plaaplaaplaa. Tärkeintä oli, että opin riitelemään ja SOPIMAAN Miehen kanssa. Nämä puolitoista vuotta menivätkin ihan liian sopuisissa merkeissä (kerran jopa ajattelin, onko meissä jotain vikaa, kun emme riitele). Vaikka myönnettävä sekin on, että useimmiten riitelin yksinään. Oikein haastamalla haastoin riitaa ja kun Mies ei tuntunut suuttuvan, jatkoin rasittavaa purkautumistani ja paasaustani, kunnes lopulta pysähdyin itku kurkussa sanomaan, ettei jooko riidellä. Väitän kaiken johtuvan hormoneista, söinhän reissun takia kaksi e-pillerilaattaa putkeen.

Puolitoistavuotispäivämme oli myös ikimuistoinen, vaikka tajusin moisen tapahtuman vasta jälkeenpäin. Olimme Amsterdamissa ja vietimme lähes koko päivän hostellissa ostamiemme parisuhdenoppien, sienien ja oksennuspussin seurassa. Minulla kun oli oksennustauti, Mies kun oli utelias kaupungin päihteistä ja Bratislavasta kun löytyi kiva seksikauppa, jonka antimia pääsimme testaamaan hetkittäisenä hyvänä hetkenäni. En minä koko päivänä edes oksentanut. Kunhan olin vielä järkyttynyt edellispäivän oksentamisista ja niin pahoinvoiva, etten halunnut kulkea kamalan hajuisissa kahviloissa juomassa kiskurihintaista teetä.
Joka tapauksessa siis olin ulkomailla.

Tällä hetkellä minä olen koulussa harjoittelijana. Yläasteella yritän saada rasittavia pieniä ilkiöitä kuuntelemaan ja tekemään tehtäviään tai edes kirjoittamaan vihkoon sitä mukaa kun minä kerron, miten tehtävä etenee. Lukiossa istun valtavan opettajanpöydän takana jakamassa harjoituksia ja iloitsemassa siitä, että olen jo ylioppilas ja että kaikki se uurastus on takana päin.
Tänään olin 70 äidin ja isän edessä kertomassa abivuoden uurastuksistani. Kerroin, että minulla oli koulun paras penkkaripuku ja että olen matikassa täydellinen. He kaikki varmaan luulivat, että minulla on valtava ego ja rajaton itseluottamus. No onhan minulla. Vaan miksi sitten tajusin täriseväni kun palasin takaisin pehmeälle penkille ja kelasin mielessäni, mitä tyhmää olin juuri sanonut ja mitä tärkeää jätin sanomatta. Ainakin unohdin mainita, että Muumien lukeminen på svenska pelasti ruotsin aineeni, kirjoitinhan Nuuskamuikkusesta ja Muumilaaksosta yo-kokeeseen.

Entäpä olemiseni tällä sekunnilla?
Istun äidin työhuoneessa kovalla puutuolilla näpyttelemässä tietokonetta. Tietokonepöytä on jotenkin huono, koska käsiini sattuu kun ne lepäävät pöydänreunan terävän kulman päällä. Mies tulee meille minä hetkenä hyvänsä ja sitten katsomme televisiota tai luemme tai makaamme toistemme päällä kykenemättöminä menemään nukkumaan, nousemaan ylös tai kommunikoimaan.
Olen pukeutunut mekkoon, sillä aion pärjätä koko talven mekoilla. (Se ei tarkoita, ettenkö saisi käyttää välillä housujakin, mutta täysin en mekoista luovu.)

Olen muuten menettänyt yhden lukijan. Olen varmasti ansainnut sen hitaalla päivitystahdillani. Ei kuitenkaan harmita yhtään, että olin 30 päivää tietokoneiden ulottumattomissa (ainakin melkein).

Talovahtina

2010-10-01T13:52:00.003+03:00

Kaikki isot pyyhkeet olivat pyykkikorissa, pesukoneessa tai kuivaustelineellä märkinä. Minulla olisi ollut yksi kerran käytetty pyyhe huoneessani, mutta yläkertaan oli liian pitkä matka ja olin jo ehtinyt riisua vaatteeni.
Kuivasin itseni käsipyyhkeeseen.
Se oli todella riittävä.
Ihmettelin, mikseivät ihmiset aina kuivaa itseään käsipyyhkeisiin. On suorastaan tuhlausta käyttää valtavaa pyyhettä, josta yli puolet jää hyödyntämättä. Ainoa hyvä puoli isoissa pyyhkeissä on, että ne ympärillä voi kuljeskella ympäri taloa, vaikka ei nauttisikaan ylhäisestä yksinäisyydestä (kuin minä sinä päivänä). Tietenkin iso pyyhe on myös rannalla aika ehdoton, mutta rantapyyhkeet ovatkin ihan omaa luokkaansa. Niiden on hyvä olla valtavia ja ohuita ja niissä on hyvä olla joku värikäs kuva, että omansa löytää helposti, jos on vaikka käynyt uimassa.
Kuivasin siis itseni käsipyyhkeeseen, löysin onnekseni kodinhoitohuoneesta puhtaat ja silitetyt alushousut ja kävelin onnellisena kuivana huoneeseeni ilman turhaa suurta pyyhettä. (Olisin tietenkin voinut kävellä alastikin, mutta matkalla pitää ohittaa kadulle antava ikkuna ja olisi ollut kiusallista katsoa alasti jotain viatonta ohikulkijaa silmiin.)
Täytyy myöntää, että huoneeseeni päästyä kiedoin kerran käytetyn pyyhkeen pitkiin hiuksiini ja peitin puhtaan varteni kylpytakilla, mutta jos olisin lyhythiuksinen ja kiireinen, olisin voinut aivan hyvin vain pyyhkäistä hiukseni kuivaksi (käsipyyhkeeseen) ja pukeutua samantien.

Mutta asiaan. Elämässäni on tärkeämpääkin kuin käsipyyhkeet ja rantapyyhkeet. Nimittäin saamattomuus. Useita kertoja viikossa, jopa päivässä, olen ajatellut, että tästä kirjoitan ja tämän muistan varmasti, mutta tietokoneen ääressä inspiraationi katoaa ja huomaankin kirjoittelevani turhia viestejä samoille typerille foorumeille. Olen siitä pahoillani. Vielä enemmän alemmuudentuntoiseksi minut on saanut liiallinen Bukowskin lukeminen. Likainen vanha lihava juoppo Henry Chinaski Bukowskin yhdessä loistavassa romaanissa on kaikin tavoin mies, jota minun kuuluisi katsoa nenä nyrpistyneenä ja jonka naisia minun kuuluisi pitää hulluina, mutta jostain syystä hän saa minut tuntemaan itseni saamattomaksi ja säälittäväksi. Että niin rappioitunut ja alkoholisoitunut elämänpakenija voi saada elätettyä itsensä runoillaan ja luennoillaan, mutta minä, näennäisesti pirteä ja selväjärkinen, en saa mitään aikaiseksi. En saa istutettua itseäni pöydän ääreen kirjoittamaan, enkä varmasti pystyisi kesken metsään eksymisen kaivamaan taskustani muistikirjaa ja kirjoittamaan runoa naisten vaikeudesta ja iloista.
Tietenkin Chinaski on fiktiivinen henkilö ja tietenkin Bukowskin on täytynyt kirjoittaa hänen saavan jostain rahaa, mutta hän voisi aivan hyvin olla todellinen, eikä siksi ole väärin verrata itseäni häneen.

Eilen halusin vielä ryypätä, koska jokainen lukemani "viini" sana sai minut muistelemaan suloista punaista nestettä, mutta tänään minusta on alkanut tuntua, kuin kaikki Chinaskin juoma alkoholi vaikuttaisi minussakin ja saisi minutkin kärsimään kroonista krapulaa. Hyvä on, liioittelen vähän: minulle riittäisi murto-osa kaikesta Chinaskin juomasta viinasta; jos joisin yhtenäkin iltana yhtä paljon kuin hän, olisi vatsahuuhtelussa ja teholla alkoholimyrkytyksestä.
Mutta mahani on tosissaan. Se ei pidä ajatuksesta, että kaataisin siihen punaviiniä tai jonkun iloisen drinkin. Se ei myöskään himoitse Chinaskin nauttimia pähkinävoi-banaani-voileipiä. Ajatuskin saa sen myllertämään.

Ehkä kuitenkin juon huomenna. Minulle on luvattu ilmaista ilolientä lähtöni kunniaksi: ensi viikolla lähden tutustumaan maailmaan!

Havaintoja

2010-09-08T19:03:00.011+03:00

Tänään näin pikkutytön tiellä hyppimässä hyppynarua ja mieleni valtasi jokin todella onnellinen ja nostalginen tunne. Hän olisi aivan hyvin voinut olla minä pienenä, mustat verkkarit ja valkoinen vähän liian suuri t-paita, kuin isoveljeltä perityt vaatteet; pitkät takkuiset hiukset auki epämääräisellä jakauksella, varmaankin juoksentelusta ja hyppelystä sotkeentuneet. Tyttö oli huoleton, eikä häntä selvästi haitannut hyppiä hyppynarua tiellä yksin.

Olisin niin halunnut tehdä samoin. Hyppiä ehkä omassa pihassa häiritsemättä autoilijoita (ei tyttö kyllä häirinnyt, käveli naru kädessään ja alkoi hyppiä vasta minun ohitettuani hänet, katsoin sivupeilistä), mutta hyppiä kuitenkin. Miten iloista se olisi!

Mutta en minä voi hyppiä, vaikka olen halunnut sitä jo kauan. Jo armeijassa suunnitelin, että sittten kun olen taas vapaa, minä syön marjoja, leikin koiran kanssa nurmikolla ja hypin hyppynarua. Unohdin, että kun olen taas vapaa, olenkin oikeastaan kaksin verroin kahlitumpi. Olen sairaslomalla elämästä, sillä mitä elämää on istuminen ja makaaminen. Jos olisin tuottelias kirjailija, rakastaisin elokuvia, nauttisin netissä surffailusta tai kykenisin lukemaan täydellistä huonompia kirjoja, joita ei tarvitsisi jättää kesken vain jotta ne kestäisivät kauemmin, voisin hyvinkin nauttia tästä lomasta. Kuitenkin nyt kun haluaisin tehdä pitkiä metsäretkiä, kerätä puolukoita, hyppiä hyppynarua, käydä kävellen kaupassa ostamassa jäätelöä, juosta niin että jalat meinaavat irrota, kuntopyöräillä niin kauan että menetän tajuntani, kierrellä kauppoja niin monta tuntia että olen varmasti ostanut kaiken tarvittavan ja turhan sekä yleisesti vain liikkua hyppien ja riemuiten, pomppia rappuset ylös tasajalkaa ja tanssia bändikämpän edessä pysyäkseni lämpimänä kun Mies tupakoi, liikkumattomuus ei kerta kaikkiaan sovi minulle.

Onneksi voin silti nauttia elämästä nähdessäni huolettoman pikkutytön, joka hyppii narua tiellä tai täydellisesti syksyyn valmistautuvan puun, jonka osa lehdistä on tummanvihreitä ja osa kirkkaankeltaisia, eikä yksikään puoliksi muuttunut vaaleanvihreä, kuten syksyn puilla on tapana olla.

Edellisyönä näin myös vaihteeksi hauskaa unta. Siinä oli meidän chihuahuamme, mikä oli outoa, koska nukuin kodissa numero kaksi, enkä chihuahuamme kodissa numero yksi. Outoa oli myös se, että näin edellistä edeltävänä yönä painajaisen, jossa talutin kolmea chihuahuaa (yksi niistä oli meidän) ja jossain vaiheessa pienin, lyhytkarvainen koira alkoi kaivaa kuoppaa ja sai ampiaisen nenänsä päähän. Minä vain katsoin toivottomana kun möttiäinen pisti melkein itsensä kokoista otsaa ja koira huusi ja kirkui ja ilma ikään kuin karkasi siitä. Puristin koiraa tiukasti maata vasten ja tempoili ja heilui niin että jouduin pinnistämään kaikki voimani, vaikka se oli hädin tuskin nyrkkiäni suurempi. Siihen minä heräsin, koiran kuolemantuskaan, ja tajusin vasta herättyäni, että olisin voinut niin helposti pelastaa koiran. Olisin voinut ottaa möttiäisen nyrkkiini ja antaa sen pistää minua, ei minulle olisi käynyt kuinkaan, kämmeneeni olisi kasvanut pieni näppylä ja se siitä.

Hauska uni puolestaan oli sellainen, että koiramme karkasi metrien korkuiselta trampoliinilta keskeltä kaupunkia (jonne äiti oli minut käskenyt, koska hän järjesti minulle yllätyssynttäreitä) susikoiran kokoisen koiran kimppuun ja tämä valtava koira pelkäsi pientä vauvaamme niin paljon, että kiristi hihnansa äärimmilleen ja yritti tempoa itsensä irti siitä. Se oli kuin perinteinen kuva koirasta jahtaamassa kissaa, joka juoksee häntä koipien välissä, mutta koiran tilalla oli minikokoinen karvapallo ja kissan tilalla valtava rakki.
En tiedä, miksi kerroin tämän. Tiedän, ettei se ole hauska luettuna. En tiedä myöskään, miksi aamulla muistelin sitä monta kertaa mielessäni voidakseni kertoa sen isälle heti alakertaan asti päästyäni. Unohdin kertoa isälle, mutta kerroin äidille. Äiti nauroi, koska hän osaa kuvitella tilanteen mielessään; onhan koiramme häätänyt naapurin kolme kertaa suuremman koiran pihaltamme moneen kertaan.

Tyytyväinen onnellinen potentiaalinen itsemurhaaja

2010-09-03T13:08:00.003+03:00

Olen ikään kuin tyytyväinen elämääni nyt. Eli en todella. Eilen halusin kuolla, seisoin bändikämpän sotkuisella lattialla ehkä likaisten A4-liuskojen päällä (joissa oli kengänjälkiä ja biisien sanoja) ja tuijotin valtavan vahvistimen tai kaapin tai minkä lie kaiuttimen päälle pingotettua Nirvana-lippua. Sen kulmissa oli valkoiset satiininauhat ja kulmat repsottivat niin että Cobainin otsa oli rytyssä. Suoristin lippua hermostuneesti vuorotellen molemmista kulmista ja esitin kuuntelevani esitelmää jostain presidentistä tai muusta hallitsijasta sodasta taistelusta kansasta. Joku hauska juttu sen piti olla, mutta minä vain suoristin seinälippua ja yritin miettiä miksi ei olisi hyvä kuolla.

Syy surkeisiin ajatuksiini oli keskustelu Ranskasta, meristä ja Afrikasta. Maantietotaitoni voi arvostella yhden käden sormilla: kouluarvosanana olisin ehkä viitosen arvoinen siinä kurjemmassa merkityksessä. Tiedän kyllä Euroopan maita ja pääkaupunkeja, mutta siihen se jää. Odotan vieläkin sitä päivää ala-asteella yläasteella lukiossa kun siirrymme karttakirjassa Euroopan ulkopuolelle. Sitä päivää ei koskaan tullut. Ei tule. Tietenkin minä voisin tehdä sen itsekin. Kuka estää minua opiskelemasta, missä on Itämeri tai Välimeri tai mitkä ovat Turkin naapurimaat? Minä itse. Minä en halua. En halua, koska en osaa enkä jaksa enkä kykene. Muistan, kun pänttäsin karttaa joskus mummulan ruskealla sohvalla, josta myöhemmin tehtiin usein sänky isoveljelleni. Muistan, miten minä oikeasti luin, vaikka oli viikonloppu ja olin mummulassa ja olisin voinut leikkiä tai juosta ulkona tai nukkua tai lukea Aku Ankkoja. Ei, minä opiskelin, koska meillä oli karttakoe. Ja miten koe menikään? Nimesin Atlantin Intian valtemereksi ja Itämeren Tyyneksi mereksi.
Enkä juuri sanoisi tietämykseni parantuneen. Minulta kokonaan puuttuu yleismaailmalliseen älyyn tarvittavat aivonystyrät. Tiedän kotikaupunkini naapurit, mutta siihen se jää. Enkä osaa hahmottaa tippaakaan missä olen jos lähdemme 20 kilometriä yhteen suuntaan, kymmenen toiseen ja neljä kolmanteen. En todellakaan osaa kertoa, missä suunnassa olisimme kartalla.

Niin minä siis seisoin lyriikoiden tai tyhjien, rutistettujen oluttölkkien päällä suoristamassa seinälippua ja halusin kuolla. Ajattelin henkensä tahallaan tai vahingossa riistänyttä sukulaispoikaa ja ajattelin, miten fiksu hän on ollut. Ei jossittelua ja ikuista nyhväämistä vaan suoraa toimintaa. Elämä kun loppujen lopuksi ON paskaa. Pitää tietää kaikki kaikesta ja jos ei tiedä niin pieni moka voi kummitella lopun elämää.

Minä en vain pidä siitä, että minua katsotaan epätoivoisen huvittuneena ja toistetaan kysymys "Siis etsä tiedä mikä on Turkin pääkaupunki? Missä on Välimeri? Että Afrikka on kiinni Euroopassa? Että mannerlaatat on ollu kiinni toisissaan? Mitä vittua sä et kyllä tiedä yhtään mitään!"
Viimeistä kysymystä, toteamusta mitä lie en koskaan saa. Se olisi liian helppoa. Selvä moite olisi helppo sulattaa ja torjua. Mutta ei, minä saan epätoivoisia kysymyksiä. Voin nähdä ajatuskulun Miehen päässä: seurustelenko oikeasti noin tyhmän tytön kanssa?
Enkä minä osaa matkustaa yksin. En junalla bussilla autolla, varsinkaan en lentokoneella. Nyt minulla on tilaisuus seikkailla, elää ja nähdä maailmaa, vihdoin tilaisuus käyttää säästöjäni ja näyttää kieltä kaikille rahansa juoneille ja vaatteisiin tuhlanneille.
Mutta.
Mutta minun pitäisi mennä Ranskaan.
Yksin.
Ja mikä pahinta.
Ryan Air ei lennä Ranskaan.
Minun pitäisi mennä yksin lentokoneella jonnekin ja sieltä yksin junalla taksilla bussilla Ranskaan.
Minun, joka itkin ahdistuin ja sekosin kun jouduin menemään yksin linja-autolla TURKUUN.

Eikä pidä ymmärtää nyt väärin. Kyllä minä voin poistua kotoani. Minä voin poistua mihin hyvänsä ja olla onnellinen siellä, mutta minä en matkusta yksin. En en en.
Muutama päivä sitten meinasin maanitella veljen matkaseurakseni työvoimatoimistoon. Olisin vain tarvinnut hänet pelkääjän paikalle kertomaan, mistä käännytään ja milloin ollaan perillä. Sitten olisin patistanut hänet kauppaan tai jättänyt autoon tylsistymään. Olisin vain tarvinnut hänet henkiseksi tueksi matkalle vieraaseen kaupunkiin (kyllä, asun niin säälittävässä kaupungissa, ettei täällä ole työvoimatoimistoa ja lähin on niin kaukana, että sinne menemistä voi kutsua matkaksi).

Miksi olinkaan onnellinen? Nyt vai? Pitäisi aina kirjoittaa onnellisista asioista. Onneni katosi, kun aloin muistella eilistä. Sitä kun halusin hajota maan alle ja Mies kysyi lupaa juoda oluen. Kysyi lupaa! Minä en tiedä, missä on Välimeri ja että Euroopan alla on Afrikka ja hän kysyy MINULTA lupaa juoda oluen. Mikä minä oikein olen? Rouva ylijumala, jonka valta on kyseenalaistamaton, vaikka hän olisi tyhmempi kuin moni ala-astelainen.
En tietenkään silloin sitä ajatellut, ajattelin, että seurustelen kaljamahaisen duunarin kanssa, jonka ainoa toive työpäivän päätyttyä on nollata ajatukset oluella siinä sekaisessa soittimien ja teknisten laitteiden täyttämässä huoneessa. Olin vihainen ja surullinen ja halusin kuolla. Annoin miehelle luvan, tietenkin. Hän katsoi minua koiranpentuilmeellä ja pyysi heittämään. Jaloissani oli kaksi pahvista kaljakoppaa, joista toinen oli tyhjä ja toisessa oli Jaloviinapullo ja yksi olut. Tietenkin yksi. Mielialani olisi saattanut jopa parantua, jos olisin tullut pikku humalaan (sillä minähän humallun yhdestä oluesta). Heitin tölkin miehelle ja vajosin sohvalle murjottamaan. Enhän minä olisi edes halunnut kaljaa ja puolen tunnin nousuhumalaa, jota seuraa monen tunnin laskuhumala, vitutus, väsymys ja turhautuneisuus. En olisi. En.

Ah miten ihanaa kirjoittaa kirjoittaa ilman ketään hönkimässä niskaan.
Ehkä elämä sittenkin on kivaa.
Ehkä.
Ehkä käytän liikaa ehkä-sanaa. Ei aina tarvitsisi olla niin epävarma. Ehkä ei.

Entisen sotilaan päivä

2010-08-27T09:57:00.000+03:00

Yläkerran ihana, hypnoottinen rauha: nojatuoli pikkuruisessa vinokattoisessa aulassa, josta johtavat ovet makuuhuoneisiin ja kesähelteilläkin viileänä pysyvään varastoon. Toinen makuuhuoneen ovi auki, rauhoittavaa musiikkia cd-soittimesta sotkuisen työpöydän kulmalta. Olen kantanut nojatuolin nettipiuhan läheisyyteen, koska olen kyllästynyt istumaan mustalla, valkoisin ja violetein pistein koristetulla muovilattialla ja etsimään hyvää asentoa liian matalalta sohvapöydältä, jonka punaisensävyinen kaitaliina on aivan liian kaunis ja kodikas halutakseen olla alustana kannettavalle tietokoneelle: rauhan ja tyyneyden tuhoajalle.

Tietenkin aulassa on myös yläkerran auloille tyypillistä kalustoa: tuoli, jolla kukaan ei koskaan istu, mutta joka ei mahdu muuallekaan (säilytän siinä usein mieletöntä kasaa pyyhkeitä ja kylpytakkiani, koska jos säilyttäisin niitä oman tuolini nojalla, en mahtuisi istumaan) sekä matala tv-hylly, jonka päällä on vaalean kaitaliinan lisäksi vain muovikukka, toimimaton cd-soitin, lamppu, joka ei ole seinässä kiinni ja hetki sitten hyllylle laskemani Aku Ankka -kansio. Laatikot ja kasettisoittimelle tarkoitetut hyllyt ovat vielä surullisempia: niistä löytyy kaksi vhs-kasettia ja dominopeli, jonka marmorinappulat ovat syötävän herkullisen näköisiä, kuin valkosuklaata. Vaan ehkä väärä käyttö ei ole ollenkaan suruksi tv-tasolle, ehkä se on vain onnellinen saadessaan olla kodikkaan pikku aulan kukka- ja lamppupöytä sen sijaan että se keräisi pölyä televisiovastaanottimeen, josta tänä päivänä ei tule juuri mitään katsomisen arvoista, ei ainakaan mitään niin kodikasta kuin yläkerran aulassa ansaitsisi tulla katsotuksi.

En siis halua laskeutua samalla musta-valko-violetilla muovilattialla päällystettyjä portaita alakertaan toimivan internet-yhteyden luokse. En. Jään paljon mieluummin rakkaan kodikkaseen aulaani kuuntelemaan musiikkia, johon pienenä yläastelaisena niin hurahdin. Edes suora näkymä sotkuiseen työpöytääni ei sureta minua. Siinä on elämäni viimeiset 44 päivää: vauvapyyhkeitä, hiuslakkaa, tyhjä vesipullo, myslipatukoita, taskulamppu, loputtomasti pakastepusseja, laastareita, energiaporetabletteja, nenäliinoja... Toisin sanoen loputtomasti tavaraa, mitä 19-vuotias tyttö voi kuvitella tarvitsevansa armeijassa, mitä hän on tarvinnut, vaan ei tarvitse enää, ei ainakaan samaan tarkoitukseen: ei vanupuikkoja aseen puhdistukseen, ei vihkoa kamiinan sytyttämiseen, ei halpaa hiuslakkaa irtohiusten liimaamiseen päätä myöten

44 päivää elämästäni on takana ja minä istun kotona keltaisessa kesämekossa hiukset auki sormuksia sormessani kirjoittamassa kannettavalle tietokoneelle, koska en osaa tehdä muutakaan. Saisin lukea kirjaa tai katsoa televisiota, mutta en halua. Haluaisin kerätä marjoja ja leipoa sämpylöitä, mutta en halua laskeutua portaita ja nousta auton kyytiin hakeakseni kaupasta hiivaa. Jalkani eivät voi sallia sitä, murtuneet reisiluuni eivät voi sietää sitä.

Ja vaikken enää maanpuolustusta opettelemaan palaakaan, en silti halua kärsiä lopun elämääni tekonivelestä tai kyynärsauvoista, en totisesti. Siispä minun olisi paras levätä, pysyä aloillani ja antaa nivusten luutua uudelleen.

Haluan vielä muistella kulunutta 44 päivää, ehdottomasti mieleenjääneitä ja minulle tärkeitä päiviä, mutta en vielä. Haluan viimeisten 15 päivän haihtuvan mielestäni ja ajan kultaavan muistot.

Tutustumassa miesten velvollisuuksiin

2010-07-26T09:23:00.005+03:00

Olen kahdessa viikossa sopeutunut täysin erilaiseen elämään ja melkein unohtanut, mitä kotoa piti kaivata. Kotona taas olen kahdessa päivässä sopeutunut normaalielämään ja melkein unohtanut, mitä armeijassa piti kaivata.
Kurkkusalaattihousut lepäävät kirjotuspöytäni tuolilla ja kurkkusalaattitakki lymyilee takkihyllyn ensimmäisenä muista erillään, aivan kuin se olisi jotenkin kuninkaallinen.
Minulla on noin 11 tuntia aikaa, eikä mitään ehdotonta tekemistä. Myslipatukoita iltapalaksi, vanupuikkoja aseen puhdistukseen ja laastareita kantapäihin; pikkuruisia ostoksia, joihin uhraantuu ehkä puoli tuntia.

Erikoista, miten nopeasti olen tottunut lukemaan lehteä yläosattomissa 11 naisen seurassa, joista moni muu harrastaa samaa. Siveysleikki tukahduttavassa kuumuudessa on pelkästään typerää varsinkin kun t-paitoja no rajallinen määrä. Hikoillako yöllä vai päivällä, kun ainoastaan päivällä on pakko pukeutua.
Erikoista, miten nopeasti olen tutustunut ihmisiin, joista en oikeastaan tiedä yhtään mitään ja jotka toisaalta väitän tuntevani tarpeeksi hyvin osatakseni sanoa, haluaisinko tutustua heihin siviilielämässä vai en.
Erikoista, että kaikki on niin hauskaa ja että hauskuus voi loppua niin äkisti.
Erikoista, että kurjuus on niin pohjattoman kurjaa ja että sekin voi loppua sormia napsauttamalla.

Erikoista kerta kaikkiaan.

Road trip

2010-07-02T15:40:00.002+03:00

Ei kesällä ole aikaa istua tietokoneella. Kesällä on aikaa kerätä kiviä, perata sokerijuurikaspeltoja tai hernemaita, imuroida ja pestä vessoja, lukea kirjoja, katsoa elokuvia digiboksilta, kuntopyöräillä, käydä kuntosalilla, lenkkeillä, kävelyttää koiraa, istua mökillä juomassa lämmintä kaljaa pitkin päivää ja kierrellä kaupassa ostamassa kesämekkoja, vaikka kaapissa on jo kaksi täysin käyttämätöntä ja monta monta paljon käytettyä suosikkia.

Haluan vähän muistella road trippiä (jolle en ole keksinyt korvaavaa suomalaista ilmaisua, otan ehdotuksia mielelläni vastaan).
Ensinnäkään en ajanut metriäkään koko kuuden päivän aikana. Matkakumppanini innostuivat jotenkin kohtuuttoman paljon käsiin hajoavan auton ajamisesta, ettei minun tarvinnut edes lahjoa ketään. Niinpä istuin kolme päivää pikkuruisen kaksiovisen auton takapenkillä jalat sylissäni viltteihin kääriytyneenä ja join lämmintä olutta ja pelasin matopeliä mintunvihreällä kolmekolmekympillä. Ystäväni huudattivat huonoa musiikkia, johon kyllä ihmeen äkkiä totuin, ja tupakoivat autossa ikkunat auki (kylmä veto tuli suoraan ja ainoastaan minun pesääni).
Toiseksi en kasannut yhtään telttaa, vaikka nukuin kahdessa teltassa kahdessa eri paikassa. En sanoisi itseäni lusmuksi, sillä työnjako sattui menemään niin, että minä vaeltelin ja hain autosta kaljakoppaa kun reissun pomo (mikä tarkoittaa tässä ylimmän vastuun kantajaa, maksajaa, stressaajaa, huolehtijaa ja suunnittelijaa) kasasi teltat.
Voisi kuvitella, että olin viikon putkeen humalassa ja huusin innoissani musiikin mukana ja vilkutin kaikille ohikiitäville autoille. Todellisuudessa olin ainoastaan yhtenä päivänä kunnolla humalassa (muistini katkesi päivällä yhdeltä, jonka jälkeen valvoin iltaan asti) ja menetin koko reissussa vain 9 tuntia elämääni: jos ei ole muistoja, mitään ei ole tapahtunut, eikä tapahtumatonta voi laskea osaksi elämää. En minä itseäni nolannut tai mitään. Kunhan teetin hirmuisen krapulan.
Kolmanneksi onnistuin pitäytymään päätöksessäni olla polttamatta. Tietoisuuteni hetkinä minulla ei ollut edes halua polttaa ja päätellen melko mauttomasta suustani herätessäni pahimpaan krapulaan, en ollut polttanut superhumalassakaan. En edes pilveä, vaikka minulla joskus olikin siihen haluja ja uudet hippiystävämme sitä usein tarjosivat.

Neljättä huomion arvoista asiaa en enää keksi. Loppuaika meni makaroonia keittäessä, kylmiä hampurilaisia syödessä, nuotion ääressä istuessa ja krapulaa tai laskuhumalaa harmitellessa. Juominen on kyllä niin vaikeaa, että liian usein mietin luopuvani koko leikistä. Mutta että olla selvin päin, kun moottoritietä on sata kilometriä jäljellä ja koppa kaljaa takaikkunalla! Tai festarit ja ympärillä 10 000 humalaista ja iloista veikkoa, hymyileviä hippejä ja kiimaisia poikaystäviä. Ei ei ei.

Tänäänkin juon, jos suunnitelma sallii. Tai jos tulee tarvetta.

Neljä viikkoa armonaikaa

2010-06-14T11:05:00.002+03:00

Olen ollut kiireinen. Olen painanut päähäni mustavalkoisen lakin 47 muun lukion onnistuneesti läpäisseen ihmisen seurassa ja seissyt idyllisen järven rannalla suuren mökin eteisessä vastaanottamassa vieraita ja kilistelemässä heidän kanssaan vihreää boolia.
Olen matkustanut aivan uusiin kaupunkeihin ja kävellyt ihmeellisiä katuja jalkani kipeiksi. Olen istunut pääsykokeissa ja hymyillyt mahdollisille tuleville opiskelutovereilleni.

Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja rikkonut välejä vanhoihin. Ehkä pysyvästi, ehkä vain hetkellisesti.

Tänään istun tietokoneen ääressä veljen ostama tyttöpyyhe hiuksissani, legginssit jalassani ja satiinipyjaman paitaosa ylläni. En heti lähtisi hakemaan koiraa, jos se sattuisi taas luikahtamaan talon portailta tielle häiritsemään viattomia ohikulkijoita tai epäluottavaisia autoilijoita. Kuka haluaisikaan pikkuruisen elämän tunnolleen?

Kärsin toisen päivän krapulaa, sillä join edellispäivänä itseni melkein kantokuntoon Miehen vanhempien seurassa. Tai Mies juotti minua, sillä liikaa juoneena en tietenkään osannut kieltäytyä, kun kysyttiin otanko lisää. Ei silti nolota, sillä vaikka herätin Miehen sunnuntaiaamuna yhdeksältä kysyäkseni häneltä mitä puhuin ja teinkö jotain typerää, onnistuin melko nopeasti unohtamaan koko illan. Unohtamaan muistot, joita en alun perinkään muistanut.

Sunnuntai-illalla pelasin Miehen vanhempien kanssa sanapeliä ja vieritin syyt juomisestani Miehen niskoille. Kaikki naureskelivat ja virnuilivat, eikä kukaan katsonut minua pahalla silmällä. Olihan Miehen pikkuvelikin juonut olutta, eikä edes kovin paljon vähempää kuin minä.

Tulevaisuuteni näyttää seikkailulta. Huomenna lähden viikoksi ensin tutustumaan Suomeen ja sitten elämään rappiollista festarielämää Seinäjoen maisemissa. En taida ostaa edes ranneketta, koska en kuitenkaan jaksa lähteä lintukodosta kaljakopan ja poikaystävän viereltä katsomaan bändiä, josta en edes pidä. Puhumattakaan, etten kestä sitä jonotusta ja tönimistä ja etuilemista tai kesken alueelle kävelemisen jysähtävään krapulaa tai laskuhumalaa.
Ehkä en edes juo. Kävelen vain leirintäalueella paljain varpain ja väistelen lasinsiruja, kunnes olen nähnyt tarpeeksi ihmisiä ja voin mennä kauppaan ostamaan hampurilaisen, jonka syön kylmänä ilman täytteitä.

Tänään aion kuivattaa lasipurkillisen koivun-, nokkosen-, voikukan-, omenapuun- ja mustaherukan lehtiä saadakseni terveellistä kotikuivattua teetä. Sitten olen valmis reissuun.

Haluaisin kulkea oman taloni omalla nurmikollani paljain varpain

2010-05-20T18:59:00.003+03:00

Näytän pikkutytöltä, jonka ei vielä tarvitse käyttää rintaliivejä. Jos minulla ei olisi mekkoa, pitkiä hiuksia ja lapsellisia tyttömäisiä kasvoja, kuka tahansa voisi luulla minua mieheksi.
Ihmeellistä, että pari vuotta sitten rakastin tasaista tunnusmerkitöntä (pääsykoekirjojen kieli tunkee vahingossakin sanastooni) rintakehääni, mutta nyt toivoisin edes yhden ihmisen kiinnittävän huomiota siihen, ettei minulla ole rintaliivejä. Eikä sillä tavalla, kun isoäiti kommentoi nähtyään minut kokeilemassa vanhojentanssipukua, että kyllä jotku liivit sais olla, koska mekossa on turhaa tilaa. Ei, vaan sillä tavalla, että miehet katsovat perääni kuin teinipojat teinileffoissa.

En minä kyllä oikeastaan sitä kaipaa.
Kaipaan omaa kotia.
Vaikka sitä pientä mummomökkiä kilometrin päässä kotoa. Pieni vihreä rakennus, jossa ei voi monta huonetta olla, suihkukin siellä on varmaan joku naurettavan pieni komero vessanpöntön vieressä.
Mutta se olisi talo. Ei mikään typerä kerrostaluyksiö paperiseinineen. Siinä olisi piha, ulkorakennus, leikkimökki ja puita!
Jos saisin viikonlopuksi joukon ihmisiä raivaamaan turhat puskat, ruman saniaismaan ja portin peittävän kuusivanhuksen, pihaan mahtuisi jopa kohtalaisen kokoinen nurmikko ja kaunis pikkuruinen kukkamaa. Paljon suurempi kuin rivitaloasunnon etu- ja takapiha yhteensä, jopa suurempi kuin kotikatuni pienpihaisimmilla omakotitaloilla.

Maalaisin talon vihreisiin seiniin sateenkaaren. Ja laivan. Tai joku piirustustaitoinen saisi piirtää laivan. Sellaisen yksinkertaistetun purjeveneen.

Tekisin mitä vain saadakseni soman pikku talon, jonka seiniin on maalattu purjevene aaloissa ja sateenkaari.

Mutta ei minulla ole aikaa muuttaa uuteen taloon. Ei aikaa olla siellä. Hädin tuskin ehdin asua nykyisissäkään kahdessa ja puolessa kodissani (joskin puoli on harhaanjohtava käsite: oikeasti nukun siellä miltei eniten, mutta virallisesti olen siellä vain vieraana). Ja haluaisin toki vierailla useammin mummulassa ja Skip-bo-kodissani. Kavereitakin tulisi nähdä.

Onneksi olen onnellinen.

Olen unohtanut (tietoisesti)

2010-05-17T16:06:00.002+03:00

Aivan kuin olisin muka ollut kuukauden ja 11 päivää jotenkin tosi kiireinen tai elämässäni ei olisi tapahtunut mitään mielenkiintoista.
En tiedä, miksi en ole kirjoittanut. Olen ajatellut sanoja ja lauseita päässäni ja jotenkin kuvitellut, että Pelle Peloton olisi rakentanut minullekin ajatuksenlukijakoneen, joka automaattisesti tallentaisi blogimerkinnät päästäni tietokoneelle. Onneksi niin ei ole, sillä ei ajatuksenlukija Roopellakaan toiminut. Minun ajatukseni ovat varmasti sekavampia kuin kaikki blogimerkintäni päällekkäin joka toinen rivi ylösalaisin kopioituna.

Olen työmieheillyt. Se on ollut mukavaa ja ahdistavaa. Olen poiminut kiviä ja kuvitellut niiden olevan vauvoja, olen hellinyt niitä sylissäni ja laskenut varovasti mönkijän peräkärryyn. Olen myös kävellyt aavikossa tyhjä vesileili vyötäisilläni ja kannustanut lopen uupuneita jalkojani puoliväkisin eteenpäin, vaikka keidas ja kuivunut kaivo (minkä kuivuus selvisi minulle vasta paikan päällä) ovat aina olleet niin kaukana, etten ole niiden lähestymistä voinut havaita.

Olen opiskellut ja saanut innostettua huoneellisen hulluja jääkiekkofaneja kielitieteelliseen keskusteluun kesken ottelun.

Olen seissyt avoauton takapenkillä ja hymyillyt ja heiluttanut tuntemattomille, jotka meitä kateellisina katsovat. Olen todennut, että pitkähiuksisten on mahdoton katsella maisemia katottoman auton takapenkillä.

Kirjallisen ilmaisun erinomaisuus

2010-04-06T19:45:00.003+03:00

Elämä on erilaista ilman Mikaelia. Sen huomaa jo kahden päivän jälkeen. En yritä pukea sanoiksi ajatusmaailmani vallitseva tyhjyyden ja turhuuden tunnetta tai yritä listata maailman ihania ja rakastettavia asioita. En ylipäätään yritä ilmaista itseäni sanallisesti tai pohtia sitä mitä voisin tehtä tai millaista elämä voisi olla. Tai millaista se on, kurjuudessa tai loistossa.

Olisihan minulla Mies, mutta en puhu hänelle samanlaisista asioista, osaksi siksi, että pelkään hänen ymmärtämättömyyttään tai väärinymmärrystään, osittain siksi, että sanojen lausuminen ääneen voisi pilata niiden sanoman, kaikki kuulostaisi pelkältä lapselliselta hehkuttamiselta tai elämän prioriteettien sivuuttamiselta. On aivan eri asia mahduttaa elämän tarkoitus tuhanteen sanaan pikkuruisella puhelimen näytöllä kuin lausua se ääneen kuulostamatta typerältä. Uskon puhelimen välillä elettävän suhteemme muuttavan huomattavasti sen luonnetta.

Siksi koko kolmiodraama tai miksi sitä haluaisikaan kutsua onkin niin mieletön. Mitä se oikeastaan on? Onko se yhtään mitään?

Muutama viikko sitten tunsin valtavaa tarvetta pukea tunteitani sanoiksi. Minusta tuntui kuin olisin ollut hiljaisuudessaan kärsivä kirjailija, jonka ainoa tie edes hieman tasapainoisempaan mielialaan on kirjoittaminen, asioiden suoltaminen paperille ja tuskan jakaminen. Tunsin elämäni tarkoitukseksi erikoisten suhteideni analysoimisen ja kuvailun kaunokirjallisessa muodossa.
En kirjoittanut montaakaan sivua, eikä elämäni muuttunut.
Ymmärsin rakastavani Miestä huolimatta vapaasta puheyhteydestä sielunkumppaniini. Ymmärsin Miehen vievän aina voiton. En halunnut antaa hänen pudota kuiluun ja jäädä itse reunalle katsomaan hänen tuhoaan. En voisi tehdä niin, vaikka kaunis nainen kietoisi käteni harteilleni ja yrittäisi kuiskia korviini lohduttavia sanoja.

Ehkä elämäni ilman Mikaelia ei ole yhtään erilaista. Ehkä olen vain ollut liian kiireinen ja sosiaalinen ehtiäkseni ajatella. Enää en ole.

Oharit psyykelleni

2010-04-05T00:05:00.000+03:00

Ruumiini ei odota seuraa, todellisuudentajuni ei riipu miehen muotoisesta painaumasta nojatuolillani: mieleni odottaa. Ehdin lukea vielä 5 sivua kielioppikirjaa, syödä kourallisen rusinoita ja tuijotella kattoon. Kohta puhelin soisi. Tunti oli jo kulunut.

Makasin sängylläni odottamassa puhelimen soittoa. Kaivoin sen valmiiksi laukusta ja pidin kädessä.

Puolen tunnin päästä olin nukahtaa, vaikka kello ei ollut vielä puolta kahdeksaa. Soitin kysyäkseni, joko voin lähteä.

Mies ei ollutkaan enää siellä. Hän oli minun kotonani minun veljeni kanssa tekemässä ei-mitään. Hän ei tiennyt mitä he tulevat tekemään tai kauanko he sitä tekevät. Olin turhaan katsonut kelloa ja luullut hakevani hänet tunnin kuluttua viemisestäni.

Sauna oli lämmitetty aikaisemmin kuin koskaan. Ei sitä viitsinyt tuntikausia päällä pitää, joten olin menossa heti. Mies joutui perumaan tulonsa, ei hän millään vielä pääsisi, liikaa tekemätöntä tekemättömyyttä jäljellä. Olohuoneemme väkilukukin oli kasvanut.

Suunnitelmani pääsiäiseen sopivasta iltapalasta peruuntui. Söin yksin vanhentuneita lihapullia ja punajuurisalaattia ja toistaiseksi syömäkelpoisia ruisleipiä. Jääkaappi oli taas täynnä ruokaa, mutta näköpiirissä ei ollut yhtään nälkäistä. Yksi oli ikuisella laihdutuskuurilla, toinen kävi äitinsä luona syömässä ja kolmatta ei ollut näkynyt kotona yli viikkoon.

Mielialani piti häntä petturina, mutta järkeni sanoi minun olevan typerä. Yritin olla ajattelematta ja keskittyä riisumiseen ja kylpytakin pukemiseen. Saunassa oli kylmä ja ajattelin senkin olevan kosto minulle. En tiedä keneltä.

Ajelin säärikarvat, vaikken tuntenut Miehen ansaitsevan sitä. Hän olisi ansainnut viereensä karvaisen ja välinpitämättömän tyttöystävän. ”En ehtinyt ajella, lähdinkin kaverille katsomaan ostos-tv:tä.”

Pettymykseni toisti samaa kaavaa: liian jyrkkiä muutoksia sosiaalisuus-eristäytyneisyys akselilla. Minä tarvitsen normaalioloissa vähintään kaksi tuntia muutokseen, mikä tarkoittaa, että sovitun tunnin erossaolon venyminen neljäksi tunniksi aiheuttaa minulle kuuden tunnin surkean olotilan. Ensimmäisen tunnin yritän sopeutua ajatukseen yksinolosta, mutta en pysty, koska olen viime tuntien aikana sopeutunut Miehen läsnäoloon ja kaipaan hänen naputteluaan ja hengityksensä ääntä. Asetan itselleni pieniä tavoitteita ja tuijotan kelloa (vielä viisi sivua, enää 15 minuuttia).

Toisen tunnin aikana tylsistyn, enkä jaksa keskittyä edes lyhyissä pätkissä. Tuijotan kattoa puhelin kädessä ja lopulta soitan itse. Puhelun jälkeen suunnitelmani murskautuvat ja joudun aloittamaan kaiken alusta.

Kolmannen tunnin ajan yritän sopeutua ajatukseen yksinolosta. Yritän keksiä kivaa puuhaa ja suunnitella yhteistä tekemistä muutaman tunnin päähän. En osaa tehdä mitään ja seison vain keittiössä kuuntelemassa pahaenteisiä ääniä saunan suunnalta.

Neljännen tunnin aikana viimein sopeudun. Muistan taas, mitä kaikkea kivaa tekemistä yksin ollessa voi keksiä ja alan suunnitella innoissani levyjen kuuntelua, kirjoittamista, televisio-ohjelmien katselua, tietokoneshakkia.

Mutta sitten mies soittaa ja haluaa nähdä.

Viidennen tunnin olen taas vaivautunut. Kaikki kivat puuhani ovat jääneet kesken ja joudun katsomaan kompromissiohjelmia ja ottamaan Miehenkin huomioon.

Kuudennen tunnin aikana yhdessäolo alkaa taas luonnistua, mutta kesken jääneet askareeni harmittavat yhä. Kirjoitan mielessäni, enkä osaa olla läsnä. Puhun paljon mitäänsanomatonta asiaa.

Loftsluttet som stängdes

2010-03-21T18:15:00.003+02:00

Luen ruotsin kielioppia ja Mominpappans memoarer:ia, kunnes puhelin soi ja minut kutsutaan syömään maailman parhaimman pizzerian ruokaa (kotiin tilattuna). Tunnen itseni kovin tärkeäksi. Perheenjäseneksi.
Tunne vain vahvistuu, kun katsomme Sherlock Holmesia ja minä tuon ilmi tietämättömyyteni ja kyvyttömyyteni keskittyä elokuvaan. Mies ja hänen pikkuveljensä vastailevat tyhmiin kysymyksiini, joiden esittäminen vie lopunkin kykyni saada juonesta selvää.

Myöhemmin, aterian ja sohvalla istuskelun jälkeen, on aika taantua kiukuttelevan pikkutytön tasolle. Itken ja huudan enkä suostu näkemään asioissa kompromissin mahdollisuutta enkä edes anna vastapuolen luovuttaa. Mies katselee minua epäluuloisena eikä suostu käsittämään kiukkuni syytä. Hän yrittää toimia sovittelevana välikätenä, mutta käännän hänellekin selkäni ja istun nurkassa kädet puuskassa.

Autossa alan taas itkeä. Mies yrittää puhua minulle järkeä, mutta vastaukseni ovat torjuvia äännähdyksiä. Odotan, että hän jättäisi minut tien poskeen ja sanoisi, ettei olisi uskonut minun olevan niin ärsyttävä ämmä.
En voi uskoa silmiäni tai tuntoaistiani, kun hänen kätensä ilmestyy penkkini reunalle ja tökkii odottavasti minun kättäni. Hän todella haluaa ottaa minua kädestä! Hän todella haluaa rauhoitella minua ja olla minun puolellani, vaikka minä olen se, joka ylireagoi ja itkee turhasta.
Istumme käsi kädessä, kunnes hänen täytyy kääntyä ja vaihtaa vaihteita.
Yritän ajatella ja rauhoittua, mutta matka on liian lyhyt. Nousen autosta ja mumisen moikka jonnekin vaihdekepin ja cd-soittimen suunnalle.

Kotona luen taas kielioppia ja luen Muumipapan muistelmia ruotsiksi. Opin sanomaan Snösmumriken spelar munharmonika, mutta en opi ymmärtämään viikonloppuja. Luen ja luen, kunnes äiti käskee saunaan. Saunassa juon kaksi lasillista perhekaljaa ja tulen humalaan. Saunan jälkeen istun huoneessani nojatuolissa ja ihmettelen elämää, lauantai-iltaa ja vaihtoehtoisia tapoja lauantai-illan viettoon.
Pukeudun satiinipyjamaan, villasukkiin ja räikeän turkoosiin fleecetakkiin. Peilistä minua katsoo pieni tyttö, joka haluaisi lukea lisää Muumipapan lapsuudesta, mennä aikaisin nukkumaan ja halata pehmoleluporonsa hengettömäksi.

Katson äidin kanssa elokuvan. Yritän imeä itseeni ruotsinkielisiä ilmaisuja ja mietin, millaista olisi elää Tukholmassa. Erittäin kaunis kaupunki, jos pitäisi kaupunkielämästä. Mutta minä en pidä, enhän?

Elokuvan loputtua seuraa tuttu tyhjyys. Talo on pimeä television valoshowta lukuunottamatta ja yhtäkkiä olohuonekin pimenee, näkyy ainoastaan pieniä valkoisia nimiä mustalla taustalla. Tyhjyyden tunne on pohjaton. Mitä nyt? Mitä seuraavaksi? Mitä jos olisin Miehen kaverin syntymäpäivillä ja istuisin jossain sohvalla juomassa kaupan halvinta päärynäsiideriä. Ei tyhjyyden tunnetta, ei pimeitä huoneita; istuisin vain puhumassa päätäni tyhjäksi estoista vapauttavan alkoholin voimalla.

Sammutan dvd-soittimen ja televisioruutu täyttyy suurkaupungista. Loputtomasti pilvenpiirtäjiä ja stressaantuneita miehiä ihmeellisissä aluksissaan. Godzilla on vapaana ja kävelee rakennusten läpi. Se saa tuhottua suurenkin talon vain heilauttamalla häntäänsä. Elokuva vaikuttaa huonosti tehdyltä ja naurettavalta. Surulliselta jopa.

Kerään vesilasini, puoliksi syödyn suklaapatukkani, purukumini ja Muumi-kirjani, joka on elokuvan katselun ajan odottanut silityslaudalla ja hiivin huoneeseeni. Palaan alakertaan vielä pesemään hampaat ja katselemaan erikoista peilikuvaani. Kaipaan Lappiin, siihen mökkiin, jossa ei ole juoksevaa vettä eikä televisiota. Kaipaan hampaiden pesua viidentoista asteen pakkasessa ja tavaroiden vetämistä vanhanaikaisella pulkalla autolta mäen nyppylällä olevaan mökkiin. Kaipaan veden nostamista kaivosta ja alasti lumessa pyörimistä saunan jälkeen.

Nostan vuodesohvani selkänojan lattialle ja heitän ylimääräiset tyynyt nojatuolille. Olen vaihtanut päivällä lakanat ja sänky on ihanan pehmeä. Ja vihreä.
Oloni on epätodellinen. En ole iloinen enkä surullinen, ahdistunut enkä rauhallinen. Kärsin tyhjyydestä. Olisin yksinäinen, ellei koira venyttelisi alakerran sohvalla ja ellei äiti istuisi löhötuolissa katsomassa Godzillaa. Lähetän ihmisen muotoiselle päiväkirjalleni (joka tunnetaan myös nimillä sielunkumppani tai ystävä) tekstiviestin ja toivon saavani häneltä ymmärrystä.

Luen kirjaa mukavasta elämästä täynnä seikkailuja ja hyvin päättyviä ongelmia. Päätän, etten koskaan enää juo alkoholia. Päätän, etten koskaan enää tee muuta kuin vajoa tyhjyyteen puhtaisiin vihreisiin lakanoihin.
Nukahdan ennen puoltayötä.

Vastaus tekstiviestiini tulee parin tunnin päästä. Toivon jotain mullistavaa. Jotain joka palauttaisi minut maanpinnalle pimeän talon aiheuttamasta shokista.
Mutta vastaus on lyhyt ja ytimekäs. Hän on humalassa eikä ehdi vastata.
Hänkin.

Toisinaan mietin, miksi Klonkku haluaa edes elää

2010-03-13T18:43:00.002+02:00

Klonkku on taas meillä, mutta enää sitä ei voi kutsua Klonkuksi. Se on jotain paljon pahempaa. En uskalla katsoa sitä, koska pelkään todellisuutta. Katson kuitenkin, koska haluan näyttää sille, etten huomaa siinä mitään eroa.
Vaikka totta kai kaikki sen näkevät.
Se itsekin sen tietää ja kertoo sen noin sata kertaa minuutissa. Itkee, huutaa, valittaa, surkuttelee, kiroilee. Silloin minä yleensä nousen työpöytäni äärestä ja suljen oveni. Äiti saa hoitaa, äidin on pakko. Enkä minä mitään osaisi tehdä. Ei minusta olisi siihen.

Kun lähden, äiti katsoo minua sohvan pohjalta ja näyttää kuolemanväsyneeltä, vaikka on vasta puolipäivä. Sen katse pyytää minua jäämään, mutta se tietää itsekin, ettei minun jäämiseni helpota mitään. Sitä paitsi se tietää, että minun pitää mennä. Minulla on isäkin ja isällä syntymäpäivä.

Perjantai-iltana halusin lähteä pakoon. Halusin pois vaikerruksesta ja äidin lohduttomista ilmeistä. Halusin raikasta ilmaa ilman televisiota tai kirjoja. Ilman seiniä.
En tietenkään lähtenyt. Minulla ei vain ole tapana lähteä. Minulla on tapana ehkä lähettää tekstiviesti, jossa kerron että tukehdun ja haluan itkeä (useimmiten vain kirjoitan viestin ja tallennan vahinossa ei-lähetettyihin, josta poistan sen myöhemmin).
Muutaman minuutin päästä oloni on aina parempi. Olen uppoutunut Frendeihin, kanervametsikössä matkaa tekeviin kaneihin tai englannin kielioppiin. Olen pelannut raivostumiseen asti mahdotonta skeittipeliä violetilla lohikäärmeellä ja television sammutettuani todennut olevani todella väsynyt.

Sitten soitan ja sanon meneväni nukkumaan. Juhlijat hommatkoon kännikuskinsa muualta. Vastaus puhelimessa on yksinomaan myöntelevä. Mies haluaisi silti tulla meille yöksi, mutta ymmärtää, ettei kannata.

Aamulla kaikki on taas hyvin. Klonkun huonokuntoinen seuraaja lukee sanomalehtiä ja äiti nauraa koiran tempauksia.
Aivan kuin elämässä olisi sittenkin jotain hyvää. Heidänkin elämässään.

Erakoituminen = opiskelu = launtai nro.2

2010-02-27T17:30:00.002+02:00

Tähän mennessä 17 tuntia 25 minuuttia ja alan jo tuntea pakottavaa tarvetta juosta ulos ilman kenkiä ja liftata ensimmäisen auton kyytiin päästäkseni kaupan kautta ystävän sängylle kiskomaan aivot turruttavaa juomaa ja tuhlatakseni myöhemmin toistakymmentä euroa esiintyjään, jolta tiedän varmaksi yhden ainoan kappaleen.

Englanti, PlayStation, psykologia, PlayStation, siivoaminen, syöminen, Frendit, psykologia.
Lukeminen ja näennäisesti rentouttava toiminta ei enää sovi minulle. Päivä toisensa jälkeen neljän seinän sisällä ja loputtomat tunnit, joista useammankin voisi käyttää näennäisesti rentouttavaan toimintaan, ei enää sovi minulle. En enää osaa olla yksin, nauttia levyistäni, kirjojen selailusta, lehdistä, saippuasarjoista, huonoista elokuvista.

Tarvitsen ihmisiä. Muitakin kuin sen, joka herättää minut aivan liian aikaisin heittämällä minua tyynyllä ja pakottaa minut aivan liian väsyneenä kuuntelemaan imurin korvia vihlovaa ääntelyä samalla kun ystävällisesti pesen vessaa.

Puhelimen soidessa 17 tunnin jälkeen puhun itseni ja ystäväni päälle ja huudan ja riemuitsen ja innostun järjettömän paljon. Todellisuudessa jään puhelun jälkeen notkumaan samalle laholle valkoiseksi maalatulle puiselle tuolille, enkä tee elettäkään valmistautuakseni iltaan täpötäydessä baarissa ystävien ja heidän vanhempiensa (ei sillä, että olisimme iloisia heidän vanhempiensa seurasta. Niin vain tuppaa käymään kun asuu metsässä, jonne tulee kerran vuodessa varteenotettava bändi) ja kaikkien muiden vanhojen tai vähemmän vanhojen ihmisten seurassa.
Kuulemma en kuitenkaan saa viettää iltaani sen ikäluokan harvojen ja valittujen nuorten miesten seurassa, joiden kasvoja kaikkein mieluimmin tuijottelisin tanssilattian laidalla. He kun kokoontuvat johonkin typerään valtavaan omakotitaloon juomaan lämmintä olutta omista pikku pahvilaatikoistaan. (Hyvä on, talo on typerä vain, koska en tunne oloani siellä hyväksi. Ei sillä, että olisin käynyt siellä, olen vain hyvä ennustamaan tuntojani tietyissä tilanteissa tiettyjen ihmisten seurassa.) Kai he haluavat yhdessä surkutella suomen huonoa jääkiekkomenestystä ja laskea toivoa sunnuntain otteluun. Ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä!

Muutama tunti sitten olin erakoitumisessani kriittisellä hetkellä. Halusin jäädä kotiin. Taas. Toiseksi viikonlopun illaksi. Olisin pelannut ärsyttävää hermoja raastavaa peliä pienellä violetilla lohikäärmeellä ja lopulta hukuttanut turhautumiseni uppoutumalla vuoden 1949 Viroon (kyllä, olen Puhdistuksen lukemisessa noin puolivälissä).

Muutama minuutti sitten taivas putosi katoltamme mukanaan valtavat massat lunta ja nuohoojan tikkaat. Olisin kuollut pelkästään sen lumen alle. Toivottavasti katajamme selviää hengissä.

vhs-rakkaus

2010-02-26T20:45:00.003+02:00

Yleensä se on viidakko tai sademetsä, mutta eilen se oli vain valkoista. Aivan kuin ne muutamat ruumiinosamme olisivat olleet ainoat asiat äärettömän pienessä valkoisessa maailmassa. Eikä niitä voinut nähdä. Ne saattoi vain tuntea pimeän valkoisella taustalla.

Enkä minä lakkaa vertaamasta seksiä alkoholiin.
Muun maailman katoamisessa pienestä valkoisesta rajatusta tilasta on melko paljon samaa kuin murheiden ja sosiaalisten estojen katoamisessa lojuessani jonkun sängyllä, sohvalla, keittiön pöydän ääressä täyttämässä vatsaani useimmiten valkoisella greippijuomalla.

Ensin meillä on vain rakeista kuvaa suoltava televisio avatussa komerossa, jonka huonosti eristetyistä kulmista ja nurkista pursuu viileää ilmaa. Meillä on ihmisverta juova lepakko, susi, nuori mies tai vanhus ja kauniita naisia näyttävissä mekoissaan tai vaihtoehtoisesti lähes ilman vaatteita (ja torahampailla).
Sitten meillä on pieni vessa, kaksi hammasharjaa ja saunapuhtaat hiukset. En osaa olla katsomatta itseäni peilistä. Mies harjaa selkä päin ja tuijottaa seinää.
Lopuksi meillä on toisemme ja katoava maailma.
Valkoista.
Todellisuus.
Puolialaston pikavisiitti kylpyhuoneeseen ja toiveet, ettei kukaan tule vastaan käytävällä.
Lämmin peitto.
Lämmin kainalo.
Maailman turvallisimmat käsivarret.
Yö. Uni. Syvä uni. Täydellinen uni.

Rannalla

2010-02-25T13:41:00.002+02:00

Kello soittaa aivan liian aikaisin, enkä tiedä, missä olen. Sängyssä on joku muukin, puhelin, mies, tyynyjä.

Kaksi huutavaa puhelinta.
On jo keskipäivä, enkä millään jaksaisi avata silmiäni.

Ennen kuin aamutee on saavuttanut mahalaukkuni, seison jo tutussa sotkuisessa huoneessa riipimässä farkkuja jalastani ja kaulahuivia kaulastani. Kirkkaan vihreät shortsit lattialla ovat jotenkin kutsuvat.

Ulkona on kirkasta. Sisällä on kirkasta. Minun sisälläni on kirkasta. On kesä, rantavaatteet ja kimalteleva meri. Ihan kohta, vielä muutama hiostava minuutti ilmastoimattomassa autossa, vielä muutama metri hiekan peittämiä pitkospuita, vielä muutama kenkientyhjennystauko.
Miksen taaskaan laittanut sandaaleja? Miksen tänäänkään kävele paljain varpain?

On niin kuuma. Kesän ensimmäinen hellepäivä.

Ja minä jynssään vessan roskiksen kantta ja yritän pohtia, olenko krapulassa, kuumeessa, yleisesti rapakunnossa vai heijastuuko kipu vatsa- ja rintalihaksistani vain aivoihini hellepäivän kuumuutena.

Siivoaminen on toisinaan ihan kivaa.

Maailma univelkaisen silmin

2010-02-21T14:53:00.002+02:00

On kummallista.

Baari on täynnä ihmisiä, joista osa riehuu ja osa istuu keskittyneenä kuuntelemassa lavalla akustisen kitaran kanssa esiintyvää miestä, jonka valot ovat värjänneet vihreäksi ja punaiseksi.
Kappaleet kuulostavat siltä, että niitä pitäisi kuunnella selvin päin. Istua vain katselemassa ilman juomaa ja unohtaa baarissa olemisen perimmäinen tarkoitus.

En minä nuku, mutten oikein ole hereilläkään. Katson artistia, mutten kuule hänen sanojaan. Katson ystäviäni, mutten ymmärrä heidän ilmeitään. Katson ympärilleni, mutten käsitä, että ihmiset ovat ja elävät siellä oikeasti. Etteivät he olekaan vahapatsaita, jotka ovat ympärilläni vain, jotta tuntisin oloni kotoisammaksi ja joukkoon sulautuvaksi.

Välillä joku työntää naamansa naamani eteen ja vetäytyy pian hämmästyneenä pois. Ilmeeni on niin poissaoleva, ettei kukaan osaa tulkita sitä eivätkä edes kaikkein humalaisimmat uskalla virnistellä ja puhua minulle.

Joskus esitys loppuu, ihmiset lähtevät, minä istun erilaiseen pöytään ja minulle puhutaan.
Kukaan ei jätä huomiotta, etten ole juonut ja että autoni odottaa parkkipaikalla. Pliis sinne ja pliis vie meidät ja pliis mennään jo ja voisitko heittää ja ja ja...

Lopulta autossa on vain minä ja baarista viisi kertaa ulos heitetty nuori mies. Niin humalassa, että pelkään hänen rikkovan ikkunani tai auton penkin. Ajamme ympäri kylää ja yritämme keksiä hänelle yöpaikkaa.
Kotiin, ei kotiin, kotiin.

Päättymättömällä tiellä hänestä tulee haavoittuva ja melkein säälittävä. Hän katsoo minua uusin silmin ja pelkää puolestani. Pelkää itseään.
Haluan auttaa, viedä hänet kotiin ja päästä itse nukkumaan.
Mutta hän pelkää. Kysyy yhä uudestaan, seurustelenko tosiaan R:n kanssa ja käpertyy surkeuteensa aina vastauksen kuultuaan.

Olen kuulemma tosi hyvä tyyppi.
Olen oikeasti tosi hyvä tyyppi.

Aivan kuin olisin yhtäkkiä muuttunut melkein huomaamattomasta ihmisestä joksikin unelmatytöksi. Ja vain siksi, että en raaski heittää humalaista ulos kiljuvaan pakkaseen ja siksi, etten ole enää se omituinen sukupuoleton olento sohvan nurkassa.
Aivan kuin se tosiasia, että minä ja R olemme yhdessä saisi kaikki tuntemani nuoret miehet kääntämään katseensa puoleeni ja hämmästymään siitä, että olen muutakin kuin kaverin pikkusisko tai pikkusiskon kaveri.
Inhottava kateus valtaa alaa.

On kivaa olla abiturientti

2010-02-12T21:12:00.002+02:00

Se kirjoittaa lyhyitä ja turhanpäiväisiä tekstejä ja kärsii selkäkivuista, koska on istunut liian monta tuntia huonossa asennossa rämpyttämässä harmaata ohjainta ja kiroilemassa televisioruudulle, joka on aavistuksen verran liian pieni lilan lohikäärmeen maailmaan (käytin viimeksi sanaa violetti, koska ajattelin sen olevan selkeämpi, mutta eihän se ole. Se on harhaanjohtava.)

On perjantai, mutta se istuu kärsimässä selkäkivuista ja harmittelemassa kasvattamaansa mahaa ja ihmettelemässä ajan kulumista.

On perjantai.
Se on kahdeksantoista vuotta ja sillä on ystäviä.
Sillä on kuumavesipullo, mies tai lihaskivuista kärsivä urheilija.
Mutta perjantai-iltana se istuu yksin huoneessaan ja miettii, pitäisikö venytellä ja soitella ja toimia.

Sillä on ikävä lohikäärmettä ja oransseja hedelmiä (muka siemeniä).

Kännykkä ei varmaan toimi.
Tai ihmiset eivät jaksa soittaa sille, koska se vastaa pelaavansa pleikkaa ja tuntevansa itsensä säälittäväksi. Sitä paitsi se kaataa aina siideriä tai teetä lattialle.

Olen riippuvainen maailman parhaasta pelistä

2010-02-12T21:04:00.002+02:00

Se on jänis ja se on poro ja se on magnusti ja se on koira.
En halua kertoa, miksi se on poro, koska haluan keskittyä ohjaamaan lohikäärmettä ja keräämään mahdollisimman monta timanttia ja palkintoa.
Siinä ja lohikäärmeessäkin on jotain samaa. Pieni ja suloinen.

Katseeni on jumittunut oransseihin hedelmiin (jotka ovat olevinaan pylvään muotoisten pensaiden siemeniä), mutta keskustelen kokeista ja salissa istumisesta ja poroudesta ja maailman huonoimmasta elokuvasta, jossa poika on murhannut äitinsä, joka on sittenkin miehensä murhaama, joka on pettynyt vaimonsa poikaansa kohdistuneesta raiskauksesta. Juoni kuulostaa uskomattomalta ja typerältä, eikä siinä ole mitään järkeä. Minä olen joskus maksanut elokuvasta. Ja katsonut sen.
En kyllä muista.
Koko ajan katseeni on jumittunut violettiin lohikäärmeeseen ja hedelmiin ja pylväisiin ja lehmiin ja raketteja heitteleviin lintuihin.

Pidän siitä, kun todellisuutteni sekoittuu videopeliin.
Pidän ilmauksesta videopeli, koska kukaan videopelejä pelaava ei käytä sitä.

Äidinkielen tekstitaito on yhtäkuin oranssi hedelmä ja lattialle kaatunut tee termoskannusta ja muovirasia täynnä roskia ja pureskeltuja purkkia.

Osaanko lukea vai enkö osaa kirjoittaa -koe

2010-02-12T20:58:00.003+02:00

Tärkeä päivä edessä. Eväät niin valmiiksi kuin mahdollista, kännykkä herättämään ja antoisat yöunet.
Pitää katsoa maalaiskomediaa ja juoda teetä.
Pitää maata levitetyllä vuodesohvalla ja tähyillä tv-ruutua rintakehän päältä.
Pitää olla nukahtamatta ennen ohjelman loppua.
Pitää taistella peitosta.
Pitää olla putoamatta patjojen väliin.
Pitää asetella tyynyä (täydellisen kokoista hauista).
Pitää asetella kuumavesipulloa (tunnistaa myös nimet poikaystävä, vävyehdokas ja kulta, riippuen kuka nimittää).
Pitää riisua ylimääräiset vaatteet (kuuma!).
Pitää kietoa elävä ihmistalja ympärilleen.
Pitää herätä kellon soittoon.
Pitää hypätä ketterästi vuodesohvan käsinojan yli ja sammuttaa herätyskello.
Pitää pukeutua ja tehdä eväät.
Pitää syödä jotain ja olla hermoilematta.

Pitää tehdä parhaansa.

Preliminääri

2010-02-06T16:58:00.003+02:00

Istun auditorion ylimmän penkkirivin reunimmaisessa paikassa. Pöytä on liian kaukana penkistä ja hyvää asentoa on mahdotonta löytää. Istun jalat penkillä, jalat viereisellä penkillä, jalat ristissä, jalat pöydällä ja hetken jopa jalat sivistyneesti maassa toinen toisen yli heitettynä.

Tilanne on raastava ja loputon. Opettaja jossain kaukana edessä kertoo tärkeistä päivämääristä, mikä on turhaa, koska meitä on pyydetty jättämään laukut kalentereineen oven ulkopuolelle. Kello tikittää, eikä kukaan halua viettää koko loppuiltaa koululla.

Minulle jaetaan kaksi paperinippua, kuin olisin fyysisestikin moniulotteinen persoona. Jätän ylimääräisen tyynesti sopivan matkan päähän omastani. En jaksa viedä sitä opettajalle.

Kysymykset ovat helppoja, mutta pohjatekstit ovat mahdottomia. Keuhkoista korviin sairauksien ja paleltumien turruttamana en jaksa keskittyä. Silmissäni on sumua ja nenä vuotaa.
Haluan jättää tyhjän, mutta vastaukset on pakko kirjoittaa. Yo-kokeesta ei jätetä tyhjää. YTL:ää ei kiinnosta jos jollain on huono päivä.

Tekstin mies inhoaa elämää, muttei halua kuolla. Hän kävelee ullakolle, jossa joku on tehnyt itsemurhan ja laskeutuu portaita, joissa joku on saanut sydänkohtauksen.
En voi olla ajattelematta Häntä. Hänellä olisi ollut kahden viikon päästä syntymäpäivät. 17 vuotta, melkein aikuinen.

Vihaan koko paperinivaskaa ja kirottuja sanoja, joiden ainoa tarkoitus on suistaa tunnolliset opiskelijat raiteiltaan ja sysätä koko elämän vastoinkäymiset niskaan sinä ainoana hetkenä, kun ei saa itkeä.

Haluan heittää tavarat pöydältäni lattialle ja marssia ulos. Haluan repiä masentavan novellin ja vaatia iloisempia pohjatekstejä. Haluan vajota koulun lattialle ja itkeä, kunnes joku kysyy, mikä minulla on. Haluan kertoa, muistella, ajatella.

Olen unohtanut, ettei häntä ole enää olemassa. Unohdan aina, kun kukaan ei muistuta ja pitää ajatusmaailmani kiireisenä. Mutta kun joku muistuttaa, hän ei ikinä anna minulle aikaa ajatella, käsitella asiaa ja unohtaa. Minut vain heitetään roviolle yhä uudestaan ja pommitetaan kysymyksillä, velvollisuuksilla ja vastoinkäymisillä samaan aikaan kun hiukseni muuttuvat tuhkaksi ja ihoni alkaa haista palaneelta.

Punaiset hiukset ja valkoinen paita

2010-02-03T19:47:00.002+02:00

Olen melkein unohtanut, että olen fyysinen olento, että minulla on rajat ja ulkoinen olemus. Että näytän joltakin ja että joku todella katsoo minua käsin kosketeltavana ilmiönä, eikä vain henkisenä olentonta, joka puhuu tai on puhumatta.

Olen ollut mukavuudenhaluinen ja paleleva.
Katsoin sarjaa, jossa nainen unohti rintaliivinsä miehen luo ja väitin, ettei niin voisi ikinä tapahtua. Sitten menin yökylään yöpaidassa ja unohdin rintaliivini kotiin. Menin kouluun pelkässä hupparissa ja sivuprofiilini oli kenen tahansa pojan, joka suostuu käyttämään punaista.

Eräänä aamuna turhauduin uninalleni tiedostamattomasta itsekkyydestä ja revin häneltä peiton päältä. Istuin sängyn jalkopäässä peitto sylissäni pienenä myttynä, enkä ajatellut miten huonosti hiukseni ovat ja miten rumalta naamani näyttää. Olin vain sanoja ja katseita.

Muutamaa tuntia myöhemmin kävin suihkussa, vedin pipon märkien hiusteni päälle ja puin saman punaisen hupparin ilman rintaliivejä. Rakastuin auringonpaisteeseen ja lämpimämpään pakkasilmaan ja pyörin ulkona kuin vastarakastunut teini romanttisessa komediassa. Vannoin, etten ikinä enää astu varjon puolelle ja annoin märkien hiusteni jäätyä.

Saman päivän illalla katsoin kuvajaistani tietokoneen mustalta ruudulta. Epäselvässä kuvassa hiukseni olivat täydelliset; kadehdittavan tuuhea ja pitkä vaalea pehko. Kasvoillani oli tuttu eksyneen pikkulapsen ilme. En tiedä, miksi tuijotin koneen pimeää ruutua enkä tiedä, mitä muuta muka olisin tehnyt.

Vessan kirkkaassa valossa kasvoni ovat punaiset, nenäni näyttää loppuun niistetyltä ja silmäni väsyneeltä ja masentuneilta.
Loppujen lopuksi ulkona olikin liian kirkasta. Vai olinko siellä edes tänään?

Isä?

2010-02-03T19:15:00.004+02:00

Kirjoitin Siitä päivästä. Kirjoitin, kunnes tajusin kirjoittaneeni aivan liian henkilökohtaisesti ja selkeästi. Puhuin asioista todellisilla nimillä, eikä se ole sopivaa. Ei minun mielestäni eikä varmasti muidenkaan.

Niinpä ette saa lukea mokomaa tekstiä ennen kuin se on käynyt läpi perusteellisen naamiointioperaation ja muuttunut melkein tavanomaisesta päiväkirjatekstistä joksikin käsittämättömäksi sanavilinäksi, jota voi ymmärtää vain rivien välistä.

Tänään huomasin erikoisen asian käveltyäni rappuset alas keittöön syömään leipää: minulla on isä. Minulla on jälleen isä. Ja se on uskomatonta. On uskomatonta että jääkaapissa on ruokaa, tiskipöytä on siisti ja isä istuu tietokoneella kuudelta illalla. Hän elää ja hengittää, huolehtii kodistaan!
Kaikki on liian hyvää ollakseen totta.
En minä ole se tyttö, joka voi vain kävellä keittiöön, ottaa ruokaa jääkaapista ja jättää teemukin tiskipöydälle. En todellakaan. En usko enkä ymmärrä sitä.

Jälkeen

2010-02-03T17:31:00.004+02:00

Liian monta päivää jälkeen. Olen ehtinyt unohtaa. En tietenkään sitä, mitä olen nähnyt ja kuullut (ja tiedostanut kuulleeni), vaan ajatukseni ja syvimmät tunteeni. Tunnelman.

Lähtiessämme kotoa olen vielä iloinen. Peruutan auton tallista, kävelen ympäriinsä liukkaalla lyttyyn tallotulla lumimatolla korkokengissäni ja yritän järjestää asioita. Montako minuuttia on aikaa ja ehditäänkö poiketa viemässä uninalleni kotiinsa ja onko koira ulkona vai sisällä ja miten sen saa kiinni. Vaaleanpunaisen pilven vaikutus ei ole lähelläkään loppuaan. Tiedän lähestyväni elämäni vaikeimpia tunteja, mutta osaan vain leijua ja yrittää pysyä pystyssä sään puolesta erittäin epäsopivilla kengilläni.

Meillä on aikaa tehdä ylimääräinen mutka. Meillä on aikaa katsoa kissan juoksua sisälle lämmittelemään ja rumien talvikenkien riisumista eteiseen (hyvin vähän ehdimme nähdä ennen oven sulkeutumista). Lupaan soitella. Äiti sanoo, että se on minulle tarpeen, meille kaikille.

Olemme ensimmäiset parkkipaikalla sillä puolen kirkkoa.

Olemme ensimmäiset vieraat kirkossa.

Olemme ensimmäiset halaajat sinä päivänä ja ensimmäiset, jotka löytävät paikkansa heti perheen takaa toisesta penkkirivistä.

Puoli tuntia istumme täydellisessä hiljaisuudessa. Noin kaksikymmentä ihmistä istumassa lähellä toisiaan, eikä sanaakaan kenenkään suusta. Kukaan ei uskalla edes niistää, ennen kuin joukko nuoria saapuu paikalle ja heidän kenkiensä kopina rikkoo viiltävän hiljaisuuden.

Minä tuijotan alttaritaulua, ikkunoita, virsien numerotaulua ja edessä istuvien takaraivoja. Tuijotan niitä koko toimituksen ajan. Pappia en uskalla katsoa.

Kuvittelen vierelleni pienen vaaleahiuksisen tytön, joka ei oikein ymmärrä mitä tapahtuu, mutta on kotona annetuista ohjeista ja vaitonaisista ihmisistä mykistynyt ja osaa vain tuijottaa eteensä pieni ryppy silmiensä välissä.
Tyttö on painautunut tiukasti kylkeeni ja lähettää ihoni läpi lämpimiä tunteita ja lohtua suoraan sydämeeni, aivojeni elämähalua säätelevään keskukseen.

Hän on minun tyttäreni. Pieni enkeli, joka ei tiedä mitään maailman pahuudesta. Ei ymmärrä.

Näen sivusilmällä, miten ihmiset ympärilläni pyyhkivät silmiään ja niistävät nuhjuisiin nenäliinoihinsa. Minä en uskalla itkeä, enkä pyyhkiä silmiäni. Pidän niitä ammollaan ja tuijotan värillisistä paloista koottua ikkunaa, kunnes silmissäni ei ole enää mitään kuivattavaa.

Tyttö vieressäni itkee ja odottaa vuoroaan laskea oman pienen punaisen ruusunsa.

Punainen erokirja

2010-01-27T20:28:00.002+02:00

Olen liian hyvällä tuulella voidakseni kirjoittaa Siitä päivästä tai päivistä sen jälkeen. Olen liian iloinen pilatakseni kaikkea muistelemalla ja etsimällä vereslihaiset haavat kasvattamani suojakerroksen alta.
Ja sauna on aivan liian pian lämmin voidakseni olla surullinen. Ja saunaseurani saapuu hetkenä minä hyvänsä lukemaan sanomalehteä ja kysymään naisen mielipidettä asioista, joita hän ei ymmärrä.

Hetki sitten luin yhtä vanhoista raamatuistani. Selailin sitä, luin sanoja ja lauseita sieltä täältä ja yritin löytää yhteyden menneeseen ihailuuni, siihen joka sai minut innostumaan kirjoittamisesta ja viettämään kaikki vapaahetkeni ruutuun tuijottaen.
Mutta se oli kadonnut ja tilalla oli tylsiä ja ankeita lauseita, liian surullisia ja harmaita tapahtumia, liian kiinnekohdatonta ja rentoa elämää.
Syitä moiseen muutokseen on kaksi tai kolme. Kaksi ensimmäistä koskevat omaa kirjallista kehittymistäni eli jonkinlaisen tyylin muotoutumista sekä elämäntilanteeni, unelmieni ja tulevaisuudensuunnitelmieni täydellistä muutosta. Kolmas on yhdistelmä optimismin ja pessimismin kausivaihteluja, aikuistumista ja kotileikin tuomaa viisautta sekä silmieni avautumista kohti maailmaa sen sijaan, että etsisin esikuvia, joiden elämää kadehtia kuitenkaan sitä koskaan saavuttamatta (eniten siksi, että maailma on muuttunut niin kamalasti).

En tiedä, onko iloista vai surullista, ettei päiväni enää pelastu, kun huomaan olevani yksin kotona ja omistavani aikaa tuhlattavaksi varavuoteella kirjahyllyjen vieressä. Kun voin vain ottaa minkä hyvänsä kirjan (minkä hyvänsä raamatun) ja lukea parhaita kohtia uudestaan ja uudestaan ilman uteliaita ja tyhmiä kysymyksiä esitteleviä perheenjäseniä.

Ehkä päiväni eivät enää tarvitse pelastumista. Ehkä ne riittävät sellaisinaan ja ovat jo valmiiksi niin iloisia, ettei pienten suurten teostenkaan avaaminen niitä paranna.

On vain minuutteja ennen saunaa ja minuutteja saunan jälkeen. Sitten elämä jatkuu. Iltatee, videopeli, hammaspesu ja silmiintuijotteluleikki peiton alla, talossa hiippailu alasti ja syvä usko siihen, ettei kukaan katso ikkunan takana.

Ennen

2010-01-21T15:00:00.003+02:00

En ehkä osaa kirjoittaa päivistä (viikoista) ennen sitä. Henkistä tasapainoani ylläpitävä aivojeni osa on päättänyt, että voin elää ilman niitä muistoja. Tai vaihtoehtoisesti tämä on tulosta siitä, etten pysty palaamaan siihen käsittämättömään mielentilaan. En voi olla samaan aikaan hajoamassa pirstaleiksi ja vajoamassa Helvetin syvimpiin kaivoihin JA leijua seitsemännessä taivaassa armeijan vihreistä vapautuneen rakkaani kanssa, jonka läsnäolo saa suupieleni kohoamaan ja murheet katoamaan tajunnastani. Ehkä on ihan ymmärrettävää, etten muista niitä päiviä. En kunnolla.

Muistan maanneeni sängyllä katselemassa nettipokerin pelaamista, muistan nojaavani lämpimään kylkeen turvallisessa sohvannurkassa sikiöksi käpertyneenä, muistan itkeneeni paljasta käsivartta vasten herättämättä käsivarren omistajaa.
Muistan pimeän metsän järven rannalla. Tuijotin vain puita ja odotin jonkun kömpivän itse kaivamastaan poterosta armeijan ylijäämävarastosta tilattu kypärä päässään, leikkipyssy olallaan ja kasvomaalit naamassaan. Odotin hänen olevan taas pieni sotahullu poika, joka pakkaa mummulaan kaksi putkikassillista leikkipyssyjä, eikä ollenkaan vaatteita.
Mutta metsä pysyi pimeänä ja autiona. Minulle jäi vain olkapää, epäergonominen, loppumaton halaus vaihdekepin yli ja eksyneet silmät.
Olin ihan mahdoton, mutta silti olkapää pysyi siinä, tuli luokseni kesken illanvieton kun kuuli puhelimessa itkuisen ääneni, eikä lähtenyt ennen kuin äidin ja isoäidin voimin olimme pakkautuneet autoon mustiin pukeutuneena.

Oikeastaan muistoja ei ole, koska en ajatellut, kokenut tai tuntenut mitään. Ristiriitaiset ja vastakohtaiset voimat olivat tasapainossa ja saivat aikaan mielialani neutraloitumisen. Täydellinen poikaystävä romanttisine, lohduttavine, hauskoine ja mahtavine tekoineen ja sanoineen oli vain ajanviete. Muistot, joita muussa tapauksessa haluaisin vaalia lopun elämääni, ovat vain mitäänsanomattomia hetkiä kuin tavallinen tylsä koulupäivä.

Mutta.

Missä olisin ilman neutraloivaa voimaa? Neljän seinän sisällä itkemässä silmiäni pihalle ja valumassa kuiviin keskellä kyynelteni valtamerta? Olisiko minulla ollut voimaa edes nousta sängystä?

Mahdotonta on sanoa. Enkä minä osaa edes kiittää. Pilattuani (toivottavasti) viimeisen kerran vapautuneen varusmiehen lauantai-illan osasin vain tuijottaa hänen lävitseen ja sanoa väräjävällä, mutta jo hyvin vakaalla äänellä "hyvä kun tulit". En osannut kertoa, miten paljon hänen tulonsa merkitsee, miten kiitollinen olen ja miten paljon häntä rakastan.
En minä osaa.

Uusi koti

2009-12-28T20:35:00.002+02:00

Talo on loputon, kierreportaita ja huoneita huoneiden perään, puiset seinät ja lattiat, kauniisti sorvatut kaiteet.
Minun uudessa huoneessani on neljä puista kerrossänkyä, joista yhdessä asustaa pieni orava. Orava kulkee vapaasti pienestä ikkunasta ja kaivaa koloja sängyn risaiseen patjaan. En ole vielä päättänyt, pidänkö kaikki sängyt ja miten meinaan ne asetella. Huone on valtava, isompi kuin koko yläkertamme yhteensä. Minua melkein pelottaa kaikki se tila ja avaruus, sängyn sisuksia myrkyttävä orava ja huterat puusängyt.

Koulu on remontissa, joten äidinkielentunti pidetään meidän uuden kotimme ylimmän kerroksen aulassa. Huone on samalla keittiö ja olohuone ja se on isompi kuin koko tämähetkinen kotimme yhteensä. Luokkatoverini eivät voi käsittää suuruutta, eivätkä he pysty kunnolla edes hengittämään kaikkien niiden rappusten ja aulojen läpi kuljettuaan.

Muistikuvani uudesta kodistamme ovat katkonaisia. Avasin silmäni, kaivauduin paremmin lämpimään kainaloon ja katsoin taas pätkiä auloista ja puisista lattioista. Sitten katsoin taas valkoisia lakanoita ja mustia ruudukoita, karvaista rintakehää ja ympärilleni kietoutuneita käsiä.

Ja minä kun luulin, että uni katkeaa heräämiseen, siihen että avaa silmät ja muistaa vielä aamulla vaihtaneensa asentoa unisen poikaystävän kainalossa.

Ajattelun vaikeus

2009-12-28T20:14:00.004+02:00

Niin monta päivää, niin vähän ajatuksia.

Olen tarkkaillut maailmaan vaaleanpunaisen verhon takaa. Päivät ovat kiitäneet ohi, enkä muista mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. On ollut joulu, lahjoja ja suklaakonvehteja sekä keskustelua herättäneitä joululauluja tietokoneelta. On ollut lunta ja automatkoja, sukulaisia ja tuntemattomia käteltäviä.
Mutta en minä tiedä, mihin kaikki se aika on mennyt.
Olen vain ollut.

En ole ajatellut kuin muutaman hassun minuutin sängyssä, kun lomapartainen mies on kietounut käsiään paremmin ympärilleni. Ja ne ajatuksetkin ovat näin jälkeenpäin ajatellen kurjia ja typeriä. Sopivia uhmakkaiden alaikäisten punkkareiden lyriikoiksi. Aivan liian typerää merirosvon näköisen koiranpennun suuhun (sen, jonka kainalossa ajattelin).

Heti ruskeanharmaasta autosta noustuani, energiavajetta paikattuani ja hömppää suklaakonvehtien kera nautittuani aivoni alkoivat taas toimia. Maagiset minuutit hyvästelysuudelmasta ikiomaan maailmaani ja osasin taas ajatella. Pääni pursusi lauseita, ideoita, tekstinpätkiä. Oli suorastaan tarve päästä kirjoittamaan, purkamaan sydäntäni ja päivieni kulua kauniina lauseina.

Mutta huoneeni oli vallannut televisiota rakastava isoveli, kynä ja lehtiö olivat liian kaukana kurkotettavaksi, eikä tietokoneessani ollut nettiä. Olen kovin laiska kopioimaan paperilta tai kirjoittamaan ensin tekstinkäsittelyohjelmaan. Bloggerin pieni ruutu on selkeä ja hyvä paikka luoda teksti (vaikkakin vailla kieliasuntarkistusta, pahoittelen).

Niin annoin sanojeni valua hukkaan, peittyä synkkien luolien, örkkien ja Klonkun alle. Kaiken huipuksi vielä turrutin loput ajatukseni Hassisen Koneella. Kuuntelin mahtimusiikkia pitkälle aamuyöhön ja valehtelin itselleni, että kynä kahden metrin päässä pöytälaatikossa oli liian kaukana noudettavaksi.

Eikä minulla edes ole kuin kolme päivää aikaa. Sen jälkeen vaaleanpunainen harso palaa silmilleni. Katson maailmaa eteerisen verhoni takaa, enkä osaa ajatella järkevästi. Suustani ei tule sanoja, enkä tahdo pysyä hereillä muulloin kuin iltaisin, kun pitäisi osata nukkua. Ensirakastumiseni huuma ei ota lasketakseen.

Pelkään sekoavani

2009-11-25T15:57:00.002+02:00

Lojun sohvalla viltteihin kääriytyneenä ja katson yhtä maailman huonoimmista elokuvista (Perhosvaikutus). Epäkohdat, kliseet ja uskomattoman typerä dialogi hyppii silmilleni. Vastenmielinen kohtaus, jossa koira säkiin suljettu koira poltetaan elävältä saa minut piiloutumaan huopani suojiin ja huutamaan televisioruudulle. Sydämeni pomppaa kurkkuun juonen kannalta täysin turhassa säikähdyskohtauksessa, kun lentokoneen pienoismallia rakentava hiljainen poika hyppää päähenkilön kurkkuun ja puhuu järjettömällä, pelottavalla äänellä. Tunnen itseni petetyksi, koska elokuvan infossa ei ole kerrottu mitään kauhuleffojen inhottavimman keinon käyttämisestä.

Elokuva on yksinkertaisesti huono. En ymmärrä miksi katson sitä, mutten halua mennä vielä nukkumaan eikä veljeni suostu vaihtamaan kanavaa.
Kellon lähetessä kahta alan tulla vainoharhaiseksi. Vilkuilen veljeä sivusilmällä, koska odotan hänen hetkenä minä hyvänsä hyökkäävän niskaani tarkoituksenaan säikäyttää tai pelotella.
Vielä neljä vuotta sitten hän sai minut peloteltua täydellisen hysterian valtaan väittämällä, ettei ole oikeasti se, joksi häntä luulen. Hän väänteli naamaansa kammottaviin ilmeisiin, nauroi hysteeristä naurua ja puhui kummallisella äänellä. Hän sai minut aina itkemään, huutamaan ja pakenemaan kuin hengen hädässä.
Lapsena pelkäsin myös äitini olevan joku toinen. Usein auton takapenkillä istuessani tuijotin hänen punaista hiuspehkoaan ja odotin hänen kääntävän päänsä minua kohti. Silloin hänen päänsä muuttui vähitellen joksikin toiseksi. Hänen äänensä muuttui ja hän nauroi samaa hysteeristä naurua kuin veljeni. En ikinä ajatellut pidemmälle, koska luultavasti olisin kuollut sydänkohtaukseen jo hänen muuttuneet kasvonsa nähtyäni.

Kellon tikittäessä muutun yhtä vainoharhaisemmaksi. Vilkuilen veljeä yhä useammin ja toivon elokuvan jo päättyvän. Kommentoin taukoamatta epäloogisuuksia kuullakseni hänen äänensä voidakseni päätellä kuinka kaukana hän minusta on.

Elokuvan päätyttyä minua kammottaa ajatuskin nousta sohvani suojista. Vitkuttelen ja viivyttelen, kunnes olen kerännyt tarpeeksi rohkeutta ja uskallan kävellä vessaan. Pestessäni käsiä odotan kylmien käsien tarttuvan jalkoihini lavuaarin alta. Yritän pitää psyykeni kasassa, enkä siirrä jalkojani kauemmas.

Ennen kapuamista yläkertaan huoneeseeni, haluan kuulla veljen äänen rauhoittuakseni. Pelkoni häntä kohtaan on täysin laantunut, pelkään ainoastaan lipastojen alta jalkoihini tarttuvia käsiä ja vaatekaapista hitaasti ontuvia hirviöitä. Veli ei vastaa hyvänyöntoivotukseeni. Huudan kovempaa ja kuulen hätäännystä äänessäni. Olen varma, että veli on piiloutunut sänkyni alle ja pelästyttää minut kuoliaaksi. Mutta hän huutaa vastauksen ja uskallan mennä nukkumaan.

Pikkuveljen huoneen ovi on puoliksi raollaan. Sen takana mahtuisi olemaan useampi ihminen odottamassa oikeaa hetkeä hyökätä: kun olen sängyssäni, enkä voi paeta kuin heidän ohitseen. Aulan tietokonepöydän alla kykkii myös yksi hullu murhaaja, mutten halua nähdä hänen kiiluvia silmiään, vaan käännän katseeni pois pöytää ohittaessani.

Hypin sänkyyni sotkuisen lattiani läpi yhä hysteerisempänä. Sohvallani oleva jätesäkki on täynnä silvottuja ihmisen ruumiinosia ja kylmään sahanpurukomeroon johtava ovi on selvästi enemmän auki kuin viimeksi, vaikka sen edessä on kaksi laatikollista koulukirjoja. Vaatekaappini on varmasti tyhjennetty ja siellä seisoo yksi murhaaja. Limaiset kädet sänkyni alla odottavat jalkojeni saapuvan tarpeeksi lähelle tartuttaviksi kiinni.

Lopulta pääsen sänkyyni. Sydämeni hakkaa ja päässäni pyörii. Näen kaikki mahdolliset ja erityisesti kaikki mahdottomat uhat. Odotan jonkun taputtavan selkääni ja hamuavan varpaitani peiton alta. Olen todella lähellä soittaa veljelleni ja pyytää häntä tulemaan seurakseni, mutta uskalla kääntyä ottamaan kännykkää, joutuisin kohtaamaan sänkyni vieressä seisovan miehen.

Kietoudun peittooni hädissään ja toivon nukahtavani pian. Yritän ajatella rauhoittavia ajatuksia, mutta kaikki mielikuvani peittyvät selkääni lähestyvää kyömysormea. Haluan huutaa ja itkeä. Pelkään veljen tulevan huoneeseeni, koska siinä mielentilassa pelästyisin koiranpentuakin ja vähintään menettäisin viimeiset todellisuuden rippeeni.

Patterissa lirisee vesi äänekkäästi ja keskitän kaikki ajatukseni lirinän kuuntelemiseen. Yritän löytää siitä harmoniaa ja uskotella kaikkien äänten johtuvan siitä. Se vain pahentaa asiaa, joku aivan varmasti laahautuu sänkyäni kohti. Kuulen askeleita ja epämääräistä vaatteiden kahinaa.

Suurkapungissa

2009-11-07T21:05:00.004+02:00

Seison keskellä uutta risteystä ja tuntuu kuin olisin suuressa kaupungissa. On hämärää, mutta joka puolella menee autoja, joiden valot saavat ympäristön näyttämään keltaisen raidalliselta. Autoja on oikealla, vasemmalla, alhaalla, edessä, takana. Teitäkin on enemmän kuin jaksan laskea. Liikenne tuntuu valtavalta. Lumi on juuri satanut, mutta kulunut jo pois renkaiden alta.
Kaikki on erilaista kuin kesällä, jolloin törmäsin kenttäpullon muotoiseen perunaan. Silloin kaikki muistutti maalla elämisestä: rekan lavalta putoilevat perunat, armeijan metsät ja poikaystävä, joka ei tiedä mikä on Stockmann.

Olen ainoa kävelijä, minä ja pullea, karvainen ystäväni, joka näyttää jänikseltä. Ystäväni näyttää pelokkaalta, painuu luimuun autojen äänistä.

En tiedä, olenko helpottunut vai harmissani, kun suurkaupunki muuttuu valtavaksi nurmikentäksi, vaaleanruskean tiilitalon pihaksi, jonka aukeuden rikkoo vain kolme pari vuotta sitten riviin istutettua pientä kuusta. Rikkaiden talo, tilaa hengittää.

Seuraavana on autiotalo valkeakuulaineen ja rikkinäisine ikkunoineen, punainen tupa ja joutomaa. Lehtensä menettänyt omenapuu näyttää köyhän ihmisen joulukuuselta, kaikki neulaset ovat kadonneet ja jäljellä on vain oksille ripustut omenat. Tähteä ei ole, koska puussa ei ole selvää latvaa, se on vain epämääräinen haarautuva kasa.

Ainoan vastaantulijan nähtyämme astumme pilvisen tähtitaivaan alle nauttimaan kylmyydestä, humallumme Suedesta ja Kentistä ja haluamme juosta loppuelämämme pakkasessa ilman talvitakkia.

Isänpäivän aatto

2009-11-07T20:44:00.003+02:00

Sydämen muotoisesta ilmoitustauluun ripustetusta peilistä näkyy viaton pikkulapsi sekaisine hiuksineen. Lapsi on juuri viimeistellyt isänpäivälahjan askartelemalla elokuvan ympärille omalaatuiset käärepaperit. Valkoista, keltaista ja vihreää. Paketin päällä lukee paperista leikatuin kirjaimin "isälle".
Lapsi on lahjastaan ylpeä, haluaisi antaa sen heti isälle ja näyttää äidille, miten hienosti hän sen on pakannut, mutta äiti on mökillä ja isänpäivä vasta huomenna.
Lapsi pakkaa lahjan varovasti laukkuunsa ja hyppää autoon. Tiet ovat sulana, mutta loska näyttää uhkaavan liukkaalta. Lapsi ajaa alinopeutta kotipihaan asti.

Imuri, vessaharja, pala pullaa, tyhjiä vissypulloja ja likaisia sukkia. Nainen näyttää siltä kuin purskahtaisi kohta itkuun, aivan kuin viime kerrallakin. Hän lähtee surullisena ja tartuttaa hautajaistunnelman kaikkiin, minuunkin. Isä kertoo naiselle katsoneensa eilen huonon elokuvan. Elokuvan, jota lapsi on koko iltapäivän paketoinut kauniisti ja josta lapsi on ollut ylpeämpi kuin todistuksestaan kolmannella.

Lapsen pakotie on kerätä talon pullot; nostaa autoonsa seitsemän muovikassia ja ajaa varovasti kaupan pihaan. Hän näyttää krapulaiselta ja köyhältä, pulloista valuu kaljaa ja tuhkakuppina käytetty haisee hirveältä.

25 euroa. Raha tekee onnelliseksi, niinhän se oli.

Aika vierii, eikä lapsi muista mihin kaikki tunnit katosivat. On melkein yö, ilta, ja puhelimessa ollaan ikävöiviä. Lapsi alkaa itkeä kuullessaan taikasanat "on kyllä ikävä", eikä osaa kertoa kyynelistään, ei vaikka puhelimen päässä on mies. Lapsi kuuntelee hiljaisuutta, puree huultaan ja odottaa uutta puheenaihetta. Lopulta mies alkaa palella, haluaa mennä sisälle ja jättää rakkauselämänsä ulkopuolelle. Sanon "soitellaan" vaikken minä ikinä soita.

Lapsi paketoi varovasti toisen elokuvan askartelemiinsa kuoriin, hymyilee peilikuvalleen ja istuu narisevalle tuolille kirjoittamaan ja täyttämään tajuntaansa ruotsalaisella rauhallisuudella.

Korkeakulttuuria ja idyllisiä hetkiä veden äärellä

2009-10-26T19:58:00.005+02:00

Kaksi tuntia suomalaista pessimismiä ja inhorealismia ja elämänhaluni on mennyttä. Televisioruutu tarjoaa kurjuutta kurjuuden perään, elokuvaa, jonka olen odottanut näkeväni ja jonka vuoksi olen puolituntisen istunut villakangastakki päällä sängylläni koivunsiementen peittämässä huoneessani lukemassa Sormusten ritareja, ollut salaa huolissani koska villakangastakkinen mies jalkopäässäni kyllästyy Historia-lehtiin ja sanoo ettei elokuva ole niin tärkeä. (Todellisuudessa olin tietenkin väärässä, elokuvan vapauduttua en meinannut saada miestä irti Historia-lehdistä, olihan hän niitä koko senkin ajan imenyt itseneensä kun minä pesin hampaita valkoinen pipo päässä ja kysyin peilikuvaltani, pitäisikö villakangastakista luopua.)

Elokuvan hilpeimmän kohtauksen jälkeen polvistuin lattialle ja otin levyn talteen soittimesta.

Ulkona oli pimeää ja masentavaa, pitkilläkään näki tuskin eteensä ja taivaalta vihmoi surkeaa tihkua. Osasin tuskin ajatella tulevaisuutta, edes kymmenen minuutin päähän, miehen jättämistä vieraaseen pihaan, jossa kävin ala-asteikäisenä leikkimässä, ja yksin ajamista kotiin.
Olin varma, että miehen noustua autosta minä haluan kuolla, ajaa vaikka sillalta, koska elämä on aina ja joka tapauksessa niin surkeaa.

Kuitenkin minuuttien kuluessa tilanne kääntyi päälaelleen, vaikka koko työmuistini ja säilömuistini pintakerrokset oli varattu kurjuudelle, eikä uudelle informaatiolle olisi ollut sijaa.

Nousin autosta jokirannassa, jonne mies pyysi minua ajamaan. Nousin, vaikka tiesin, että ulkona on kylmä, että emme puhuisi mitään merkittävää ja että en kuitenkaan polttaisi.

Aluksi palelinkin, hytisin pimeässä yössä ilman hansikkaita ja kesäkengät jalassani. Hytisin, kunnes mies alkoi puhua, katsoi minua silmiin, veti hiljalleen savua keuhkoihinsa ja kiitti tulitikuista.
Hetkessä tajusin, miten kaunista kaikki on. Miten vanhan sillan alle on asennettu tunnelmavalaistus, joen pinta on hiljainen, mutta väreilee hiljaa tuulessa ja kaikkialla on kauniin autiota. Mattolaituri oli nostettu rannalle, mutta vesi oli niin korkealla, että laiturin reunalta olisi voinut liottaa jalkojaan vedessä. Itse asiassa niin olisin halunnut tehdä, kaikki kauneus ja miehen sanat ja olemus saivat minut unohtamaan että on kylmä syksy, että vesi on jäätävää ja että miehen pitää lähteä minuuttien kuluessa.

Katsoin häntä silmiin, kävelin hänen ympärillään ja hymyilin. Olin sekä hukassa että läsnä yhtä aikaa, enkä osannut suhtautua hänen sanoihinsa ja puheeseensa. Halusin itkeä, mutta onnistuin vain nauramaan ja halusin halata häntä ja tarttua häntä kädestä, mutta onnistuin vain kävelemään hänen ympärillään tuijottaen maahan.

Sitten toinenkin auto kaartoi jokirantaan, mutta niin kauas, etten nähnyt keitä siellä oli kyydissä ja kenen se oli. Tiesin sanomattakin. Mies heitti tupakantumppinsa veteen ja noukki kassinsa takapenkiltäni. Hän heilautti kättään hyvästiksi katseidemme kohdatessa auton katon yli ja lähti. Avasi pandoran lippaan, siirsi salaisuudet, menneisyytensä ja minun menneisyyteni huteraan pahvilaatikkoon, jossa ne olivat kaikkien nähtävillä ja potkittavana, ja lähti. Jätti minut yksin iltaan surullisempana kuin aikoihin.

Koko kotimatkan itkin hiljaa. Olisin halunnut rääkyä polvensa loukanneen lapsen tavoin ja odottaa jäätelötötteröä, joka parantaa kaikki viat, mutten tiennyt olinko iloinen vai surullinen. Vai oliko minulla vain ikävä viisi minuuttia sitten hyvästelemääni miestä.

Vanhoina hyvinä aikoina (silloin kun äitini oli pieni)

2009-10-16T23:09:00.003+03:00

Jälleen yksi täydellinen perjantai-ilta. Vain siksi, että perjantait ovat syy elää, syy hengittää koko työntäyteinen viikko ja valvoa koko pitkä lauantai-ilta ja kärsiä sunnuntain väsymys ja krapula.
Katsomme elokuvaa ja ihmettelemme yhdessä toisen kasvattajani kanssa käsikirjoittajan uskomatonta mielikuvitusta ja ohjaajan taitoa tehdä jostain niin hullusta ja kokoaikaiseksi överiksi menevästä hauskaa ja katsomisen arvoista.
En tiedä, mitä isän lasissa on, mutta hänen sanansa jumittuvat välillä toistoon, kuin humalatilassa. Jotain oranssia, kaupasta kantamaani virvoitusjuomaa. Kysymys kuuluukin, onko joukossa läpinäkyvää nestettä niin tutuksi tulleesta muovipullosta.
Itse asiassa sillä ei ole merkitystä.
Elokuva loppuu ja minä meinaan nukahtaa lämpimään mukavaan pesääni sohvan ja mainoslahjaviltin ja tyynyvuoren väliin. Isä alkaa höpistä jostain ferrarikuskista ja yhtäkkiä kuuntelemmekin jo levyä.
Silloin kaikki on siinä.
Makaan silmät kiinni tai auki, katselen sinistä DVD-kuvaa televisioruudussa tai himmeästi läpinäkyviä kaapinovia ja kaappiin varastoituja vihreitä mappeja, joissa on keltaiset tai valkoiset nimilaput ja reikä, jotta ne saisi helposti vedettyä hyllystä. Osa mapeista on ylösalaisin, vetoreikä on lähempänä yllä olevaa hyllyä kuin sitä, jolla mappi lepää.
Vaikka ei mapeilla ole mitään merkitystä. Merkitystä on sillä, että kuuntelemme televisiota. Kaikki tarvittava puhe ja musiikki vierii korvakäytäviimme, eikä meitä ole pakotettu vääntäytymän huonoon asentoon ja tuijottamaan silmät pilaavaa laatikkoa niska jäykkänä ja kaikesta informaatiosta sekaisin mennennä.
Voimme vain olla. Ja kuunnella.
Eikä tarvita kuin hetki, sekunteja ehkä, kun silmät sulkiessani olen siellä: istun tai makaan pehmoisella villalankamatolla ja nojaan selkääni muhkeaan nahkatuoliin, jolla isä istuu jalat samasta nahasta valmistetulla rahilla. Äiti istuu pienemmässä ja epämukavemmassa nojatuolissa ja sisarukset ovat kuka missäkin, istuvat sohvaksi pedatussa sängyssä, makaavat lattialla tai kiehnäävät kissan kanssa.
Ja koko perhettä yhdistää soittimesta tulviva musiikki, joka on hetken keskipiste ja tarkoitus. Kaikki ovat keskittyneet kuuntelemaan ja valitsemaan itse silmiensä suunnan, kuka laskee kattolautoja ja kuka tarkkailee perhettään tuntien suunnatonta onnea, kuka vaeltelee mielikuvituksensa maailmoissa saaden loputonta kuvamateriaalia korviinsa tulvivasta maailmasta, kuka yrittää keskittyä väistymään esiin työnnettyjä kynsiä ja kuka vain haaveilee sokeriin kastetusta tomaatista jykevän keittiönpöydän ääressä.

Lopulta jatkuva silmien lupsahtelu saa minut palaamaan maan pinnalle, nousemaan ja kävelemään hampaiden pesua varten, laskemaan matkalla lattian verijäljet ja käymään katsomassa veljen vieraslistaa kenkien perusteella. Mies on paikalla, mustat buutsit seisovat pystyssä matalan hyllyn alla, suoraan siinä mihin ne on jalasta vedettäessä laskettu.
En mene katsomaan, en halua pilata tunnelmaa itseltäni enkä saksalaista uutuuslevyä innoissaan kuuntelevalta porukalta. Tosin en ole koskaan kuullut, että mies olisi kiinnostunut kyseisestä julkaisusta, mutta kai hän kokee sen kuuntelemisen sosiaalisesti toivottavaksi tapahtumaksi. Tietenkin.

Odotan ja pelkään askeleita rappusissa. Haluan miehen nousevan luokseni, enkä toisaalta halua hänen pilaavan hetkeä, ihmettelevän miksi olen täällä yksin ja jankkaavan että tulisin nyt muiden seuraan.

Minulla on ikävä Kontua, mutta kaikki mitä saan, on Pomppivan Ponin majatalo. Ehkä tyytyminen siihen. Elämähän menisi hukkaan omassa pehmeässä pesässä.

Luomisen tuskaa numero 58

2009-10-13T16:49:00.003+03:00

Luovuuteni asuu vähintään metrin päässä kirjoitusvälineistä: saunassa, kävelyllä, sängyssä ennen nukkumaan menoa, koulussa, kellarissa, mutta ei koskaan tietokoneen ääressä, ei vihko kädessä eikä edes muistilapun äärellä.
Koko elämänsä vankeudessa eläneen eläimen tavoin luovuus ei halua poistua turvallisesta kodistaan, ei, vaikka kaikki ovet maailmalle ovat auki ja tie on vapaa. Eläin menee lukkoon, ei ymmärrä, että nyt on se tilaisuus, se hetki, jota on koko elämä odotettu. Ei inspiraatio halua päätyä paperille enää saunan kynnyksen ylitettyäni. Ei, vaikka kaikki on päässäni jäsenneltynä ja osaksi valmiina lauseina. Ei, istuessani sängyllä yöasussa vihko ja kynä kädessäni saan aikaiseksi vain sivullisen sutattuja sanoja.

Lapsuushetkiä aikuisuuden kynnyksellä

2009-10-06T16:14:00.006+03:00

Keväällä palasin lapsuuteeni, katsoin kaikki löytämäni Muumikasetit ja lainasin kaverilta neljä dvd:tä. Sitten se jäi johonkin, Muumipeikko hukkui olueen ja punaviiniin ja Nuuskamuikkunen poltti yhden savukkeen liikaa.

Ei ollut aikaa, eikä tarvetta leikkiä lasta, olinhan täysi-ikäinen ja minulla oli koko elämä edessä, maailman täydeltä baareja ja yökerhoja ja notkuvat Alkon hyllyt, joissa riitti joka päivälle erilainen pullo.

Töiden tarkoitus oli tuoda rahaa tuhlattavaksi saman tien viikonlopun riennoissa, eikä suinkaan olla elämäni suola, kuten joskus muinoin, kun työmeiheily oli minulle kaikki kaikessa.

Elämä pursui ylitseni, juhlia juhlien perään

vaan yhtäkkiä

karvas arki.

Koulu, kirjoitukset, kiire, huonosti lukeminen ja stressi.

Nyt, saatuani tietää, että loppujen lopuksi olen täysin mitätön taitaja kielissä, joille perustin koko lukio-opintoni, tajuttuani, että vihaan pikkutarkkuutta ja matematiikkaa enemmän kuin on mahdollista ja opittuani, ettei kouluarvosanoilla ole mitään tekemistä suuressa loppukokeessa pärjäämisen kanssa. Paitsi että täydellisyys koulussa viestii perfektionismista, joka ilmenee pahimpana kirjoitusten aikaan, tällöin kyseistä tautia sairastavan kanssa ajanvietto on täysin mahdotonta, pelkkä välitunti voi viedä hengen ja itsetunnon ja saada hermot kireämmälle kuin humalainen isä keskiviikkoiltapäivänä kello neljä.

Nyt haluan palata lapsuuteen, käpertyä harmaalle sohvalle, jonka uumeniin kadotin äidiltä saamani valkoisen napin, jossa on kuva punaisesta kissasta, mitä itkin pitkään ja hartaasti (oikeastaan toisinaan minua surettaa vieläkin napin kohtalo), käpertyä vaaleanvihreä-vaaleanpunaruudullisen huovan alle ja odottaa että äiti saa lätyt paistettua ja isä lähtee kanssamme luistinradalle. Haluan kiivetä muurin päälle hyppimään säkkituoliin ja haluan pelätä sängyn alla mörköjä naapurin tytön kanssa. Haluan pyöräillä metsän siimekseen katsomaan lähdettä, jonka vettä voi juoda ja haluan vaellella montuilla naapurin pojan kanssa, vaikka poika varasti veljeni avaimet ja yritti murtautua meille.

Katson lastenelokuvia, tapetoin seinäni iloisilla lehdistä repimilläni kuvilla ja soitan äidille kun korvaa särkee. Katson kavereitani pitkän käytävän päästä ja yritän olla myöntymättä joka pyyntöön. Minä kun haluan vain istua yksin kotona katsomassa Leijonakuninkaan jatko-osaa, enkä suinkaan leikkiä sosiaalista katsomalla Simpsoneita jonkun muun kotona, jossa juodaan kaljaa ja kinutaan autokyytiä sinne ja tänne ja halutaan lähteä ajelemaan ja käydään tupakalla.

Ja vaikka olen olevinani niin kiireinen, vaikka haluan lauantait istua poikaystävän keittiönpöydän ääressä ja kiitellä kun hänen äitinsä kantaa meille kaiken mahdollisen salaatista kirjoloheen voileivän päälle laitettavaksi ja pahoittelee, ettei ole vielä tehnyt ruokaa, olen jokseenkin iloinen, kun kohtalo yllättäen tuo lapsuuden luokseni, pakottaa minut käymään läpi muistoista vahvimmat ja aidoimmat.

Vasta kaksi päivää myöhemmin, maanantaina, minulla on aikaa todella paneutua aarteisiin. Kahteen pahvilaatikkoon ja kolmeen muovipussiin. Paljon olen surutta heittänyt kaatopaikalle, Tiivitaavin, jonka koin aina jotenkin pelottavana (johtuen ehkä muovisesta naamasta muuten pehmeällä lelulla, tai uutisesta, jossa kerrottiin syöpää aiheuttavasta säteilystä puhuvilla Teletappileluilla, vaikka minun Tiivitaavini kun ei puhunut, sen sisus oli täyttä pumpulia), kaikki jalkapallopokaalit ja vuosilahjat, joita huonot muistot virheellisesti varjostavat, enhän suinkaan kokenut koko hommaa inhottavaksi ennen kuin viimeisenä vuotena, koristenukkeni, joiden kanssa pidin teekutsuja silloin kun olin niin pieni, ettei siitä montaa muistoa ole jäänyt tietoisuuteeni, Pikatchun, jonka kissamme oli kyninyt rumaksi ja nukkaiseksi ja monta monta muuta lelua ja esinettä.

Mutta ne aarteet kuntosalimme nurkassa, ne viheliäiset esineet, joiden takia jouduin tyytymään kuntopyöräilyyn, koska punttipenkkini oli täysin peitetty vanhoilla matoilla ja antiikkivadeilla, eikä minulla ollut niitä tilaa siirtää.

Ne aarteet kannoin huoneeseeni, ne omat rakkaat leluni ja ystäväni.

Nuken, joka niin paljon näki maailmaa kanssani, sitä pientä maailmaa, johon lapsuuteni oli keskittynyt. Asuntovaunuretkiä, kauppareissuja, puolukkaretkiä, mummulavierailuja ja ties mitä. Harvoin luovuin vauvastani, mikäli sain sen mukaan ottaa. Todella jopa metsässä kannoin tuulipukuun puettua Baby Bornia ja syötin sille näkymätöntä maitoa tuttipullosta.

Pehmolelut, joista muistan yksittäisiä asioita tai välähdyksiä. Miten kiipesin nukkuvan nallen kanssa yläsänkyyni ja yhtäkkiä ihmettelin ihmeellistä ääntä, nalle kuorsasi, kuorsasi ja hengitti kuin oikea karhunpoika. Miten järjestin coronaturnauksen pehmolelujeni kanssa, kasasin kaikki katsomoksi keskelle keittiömme lattiaa ja todenmukaisesti pelasin sekä omani, että vastustajani vuorot huijaamatta ollenkaan, aina lyöden kuin vuoro olisi omani.

Miten ostin pienen, ylihinnoitellun nallekarhun laivalta. Niin pienen, että se voisi hyvin olla avaimenperä, ellei sen päässä roikkuisi vain ripustinta kuten joulukuusenkoristeessa. Niin pieni nalle oli täysin turha ja mitätön säästää, mutta ehkä suloisin kaikista.

Krapulan aatto?

2009-10-02T20:28:00.002+03:00

Minua odotetaan. Tai sitten ei, ehkä vain kuvittelen että hän todella kaipaisi minua, että rumpali ei olisi vielä saapunut ja ettei risupartainen veljeni mene suoraan paikan päälle.
Ehkä minä olenkin se, joka odottaa: soittoa, veljeä, teeveden kylmenemistä, päätöstä siitä juonko vai enkö juo halpaa punaviiniäni.

Äiti ehkä odottaa, vaikka tietää että näemme vasta huomenna. Hän toivoo, että menisimme yhdessä miehen kanssa meille ja joisimme äidin kanssa iltateetä ja söisimme paahtoleipiä, joita olisi paahdettu iso kasa, niin että alimmaiset olisivat jo kylmiä ja näin ollen syömäkelvottomia.

Isä odottaa, etten lähde. Tai sitten hän on jo unohtanut, että olen paikalla. Hän odottaa, että olisin 20-vuotias, jotta voisin ostaa hänelle läpinäkyvän muovipullon läpinäkyvällä sisuksella. Etiketissä suomalainen miehennimi punaisin kirjaimin.

Aika odottaa, antaa minulle tilaa hengittää ja lämmitellä. Kello ei ole vielä mitään. On ilta ja koko yö vasta edessä. Voisin hyvin juoda viinin, istua yksin likaisella rikkinäisellä sohvalla ja katsoa poikien jamittelua. Vaan miten kännissä soittaminen onnistuu, kun rumpuja on vain yhdet ja rumpaleja kaksi? Ehkä he istuvat sylikkäin, risupartainen veljeni alimmaisena.

Kiitos näistä minuuteista, herra Aika.

Voisinpa katsoa Liisa Ihmemaata useammin.

Kultaakin kalliimpaa

2009-09-21T21:51:00.002+03:00

Viikko sitten. Tai kaksi.

Istun äidinkielen luokassa oikeasti kiinnostuneena aiheesta (tietenkin), mutta selkäni takana on yläaste. Ensin kuulen kiherrystä, loputonta jutustelua, vauvaäänellä sössötettyjä anteeksipyyntöjä ja lupauksia olla hiljaa, lisää turhaa pölinää typeristä aiheista, rapistelua.
Yhtäkkiä tulee hiljaisuus.
Kännykän hiljaista näpyttelyä.
Katson taakseni: neljä pulpettia, joista jokaisen takana istuu yksi henkisesti 15-vuotiaan tasolla oleva abiturienttiystäväni. Kenenkään pulpetilla ei ole äidinkielenkiroja, saati muistiinpanovälineitä tai penaaleita. Yksi repaleinen vihko täynnä epämääräisiä piirustuksia ja pureskeltu kynä.
Jokaisella on kännykkä kädessä ja jokaisen katse on keskittynyt pieneen virtuaaliruutuun. Yhden korvilla pauhaa mp3-soitin, musiikki kuuluu minunkin korviini, vaikka olen useamman metrin päässä.
He ovat täysin eri maailmassa.
Siellä missä istutaan jalat pulpetilla ja lakataan kynsiä, huudetaan kovaan ääneen ettei voisi vähempää kiinnostaa ja lähdetään niskoja nakellen tupakalle kesken tunnin, kun sijainen ei väitä vastaan.

Minua nolottaa, enkä kehtaisi edes katsoa heihin päin. Toivon ettei kukaan muukaan katso, laske minua samaan joukkoon ja kuvittele minua yhtä tyhmäksi.

En kehtaa avata suutani edes silloin, kun kaksi heistä kerää kamppeensa ja siirtyy lattialle puoliksi maakaamaan seinää vasten.
Edes opettajaa ei kiinnosta.
Hän on onnellinen kun he ovat hiljaa ja paikalla.

Minun rakkaat ystäväni.
Ainoat ystäväni.

Erakko ihmisten maailmassa

2009-09-21T21:29:00.002+03:00

Purukumi maistuu lapsuudelta, viattomuudelta ja yksinkertaisilta oransseilta jättipusseilta roikkumassa kioskin naulasta.
Olen luullut, ettei hedelmäpurkkaa myydä enää, että se on poistettu valikoimasta kostoksi minulle, joka sitä niin rakastin.
Mutta se olikin vain piilossa.
Odotti oikeaa hetkeä palata elämääni ja tuoda suunnatonta iloa maanantaipäivääni lapsuuden muistoillaan.

Pussin ulkoasu on vihreä ja keltainen.
Keltainen on hyvä väri, elämäniloinen ja lämmin.
Keltainen laavalamppu on rakkain esineeni. Välttämättömyys tunnelman luonnissa.
Lämmin, soljuva ja hypnoottinen valo, isoveli katsomassa televisiota ja minä silmät ja kädet tiukasti Tristessassa. Olen kuulemma koira. Läsnä, mutta harmiton ja hiljainen. Minulle voi puhua, mutten välttämättä vastaa, silloin tällöin käännän katseeni tai mutisen tarkennuksia.

Toivoisin että isoveljen tilalla olisi Nirvanapaitainen koiranpentuni nyppimässä naamaansa tavalla, joka minua aluksi niin ällötti, ja selittämässä ohjelman ihmeellisyyksiä ja huvittumassa minun taidostani olla kuuntelematta.
Mutta ei mies ole paikalla.
Hän on yhä edelleen armeijan vihreissä.
Kukaan ei ole illalla kietomassa käsiään ympärilleni ja lämmittämässä kylmiä käsivarsian ruumiinlämmöllään.
Minulla on ikävä.
Vihdoin minulla on ikävä.

Riku on esikoulussa

2009-09-10T19:59:00.004+03:00

Kuuntelen hiljaisuutta levyltä ja ihailen pölyn leijumista yöpöydän valokeilaa vasten. Tuijotan numeroita mankan ikkunassa ja odotan kappaleen loppumista, ehkä seuraavan hiljaisuuden alkua. Kello tikittää äänekkäästi, aivan kuin olisin maksanut 7 euroa kuunnellakseni ylihintaista, mutta kaunista ja käytännöllistä puista viritelmää, jossa pieni ruskea pehmonalle istuu violetin sävyisessä mekossaan. En ole oikeastaan vuosiin tarkemmin katsonut kellon laidalla istujaa, en edes muista mitä kuvioita nallen hameessa on, tai onko se edes violetti. Ainakin nallen päässä on rusetti, koska se on tyttö. Viimeiset 7 vuotta olen vain katsonut ystäväni ohi, vartioinut viisareita ja odottanut niiden siirtymistä numeroiden päälle. Odottanut ja toivonut niiden pysähtyvän.

Syödessäni tiputan keltaista vauvanruokaa valkoiselle paidalleni. Paita sietää muutenkin pestä, koska se on liian iso ja nuhjuinen, mutta silti keltainen läiskä häiritsee minua vessan peilistä vilkuttaessaan. Se on jotain liian tavallista, liian helppoa ja ymmärrettävää.

Jos olisinkin syöttänyt lastani.

Jos sose olisi tipahtanut pienestä muovisesta lusikasta matkalla lasipurkista tyttöni tai poikani pieneen hampaattomaan suuhun. Vai onko 4-kuukautisilla hampaita?

Olisin varmasti huono äiti.

Pelkään lapsia.

Pelkään itkeä heidän seurassaan, olen heille äärimmäisen herttainen ja kiltti ja luulen että he luulevat minun pitävän heitä hulluina, että heille pitää puhua kuin dementiapotilaalle, joka on 95-vuotias, mutta huutaa silti äitiä ja maitoa.

Istuessani likaisenharmailla puuportailla yritin niellä kyyneleitäni ja nyhrätä jo olemattomiin nyhrättyä olutpullon etikettiä. Trampoliinillamme oli kaksi pientä poikaa, joita en tuntenut, mutten halunnut puhua heille. Halusin itkeä rauhassa ja hukkua hormonien aiheuttamaan mielialanvaihteluuni.
Mutta pojat olivat eri mieltä.
He tulivat luokseni ja kysyivät missä asun.
He kysyivät minkä ikäinen olen ja esittelivät itsensä.
Me puhuimme koulusta ja jalkapallosta.

Viimeinen tunti

2009-09-07T18:33:00.004+03:00

Makaamme 120-senttisellä sängyllä poikittain varpaat ja kantapäät lattiaa hipoen. Olemme ulkoisesti täysiä vastakohtia, enkä minä voi kuin tuijottaa kattoon ja ihmetellä moista sattumaa. Minulla on pitkät vaaleat hiukset, miehellä lyhyt tummat. Minulla on tummat pillifarkut, miehellä vaaleat leveälahkeiset. Minun uudessa valkoisessa lämpimässä vetoketjullisessa hupparissani ei ole kuvaa, miehen vanhassa mustassa kulahtaneessa t-paidassa on joskus ollut kuva, mutta se on on vuosien saatossa kulunut lähes näkymättömiin. Miehen sormessa on sormus, housuissa ruskea nahkavyö ja avain/lompakkoketju, mutta minulla ei ole ainuttakaan korua eikä asustetta.

Mies ottaa minua kädestä, työntää sormensa sormieni lomitse eikä sano mitään. Makaamme sängyllä ääneti ja tuijotamme kattoon. Minä en tiedä, mitä mies ajattelee, mutta minä ajattelen meidän vastakohtaisuuksiamme ja kiroan teräväreunaista sormusta miehen vasemmassa keskisormessa. Sormus on niin iso, että oikean käteni keskisormi ja nimetön voisivat jakaa sen.

Aika kuluu, emmekä tee elettäkään ilmaistaksemme toisillemme että olemme ylipäätään hengissä. Lopulta minä kyllästyn, vedän jalkani pois sängyn alla vaanivien tappajien silmistä ja käperryn miehen kainaloon. Emme vieläkään katso toisiamme silmiin. Emme uskalla, ennen kuin aika on kypsä ja mies lähtee huoneesta.
Silloin hänen on pakko katsoa minua. Ilmaista, että kello käy ja aika rientää.
Ja hänellä on nälkä tai väärät vaatteet tai parta ajamatta.

Armeija kutsuu.

Perhepotretti?

2009-09-03T16:51:00.001+03:00

Kahdenistuttava sohva mukavasti ikkunan edessä, taustalla kaunis maisema vihreälehtisine puineen ja liian kauan sitten leikattuine nurmikkoineen. Yksikään nipottaja ja perfektionisti ei mahdu kuvaan, eivätkä edes ohikulkijat uskalla avata suutaan itsevarmojen, suoraselkäisinä ajamattoman nurmensa ja kitkemättömien kukkapenkkiensä kupeessa seisovien ihmisten edessä.
Jotka me emme ole, me olemme vain objekteja kuvassa, keltaisten sienien sisäpuolella tuulettimen ja pattereiden täydellisessä ilmastossa.
Kitaristi istuu sohvan vasemmassa päässä, kitara sylissään ja tupakka suupielessään. Hän on suunnannut katseensa alaspäin ja näyttää surumielisen innostuneelta, siltä kuin leijuisi omissa maailmoissaan. Mutta hänen suunsa on raollaan, hän on mutissut laulun sanoja.
Toisessa päässä risti-istunnassa polvet kitaristiin suunnattuna istun minä, kyynerpäät sylissäni turvassa lepäävään kannettavaan nojaten. Hiukseni ovat livenneet korvan takaa, mutta näkyville jäävästä silmästäni voi päätellä minun kuuntelevan miestä lumoutuneena, johtui lumoutuneisuus sitten hänen koirapentuilmeisen pikkupojan ja kipukynnystä omistamattoman raavaan miehen ristiriitaisuudestaan, puoliakustisen soinnista tai päässäni risteilevistä tarinoista, ajatuksista ja henkilöistä.
Kitaristin vieressä on pieni sohvapöytä, kolmen tähden Jaloviina ja melkein loppuun palanut tupakka täydessä tuhkakupissa. Minun osuuteni pöydällä on epätasainen kirjapino, punavalkoinen muistivihko ja kynä, puolen litran vesilasi ja kannettava cd-soitin, sellainen ”vanhanaikainen”, joka pyörittää oikeita levyjä, eikä netistä laittomasti ladattuja mp3-tiedostoja.
Edessämme lattialla on minun kenkäni, sukkani, miehen lippalakki ja metsänvihreä tekonahkainen käsilaukku. Kitaristilla on kengät jalassaan, sukat buutseissaan ja omaisuus taskuissaan. Jos kuva olisi otettu hetkeä aiemmin, hänen katseestaan olisi saattanut nähdä paljaspäisyyden aiheuttaman vaivautuneisuuden.
Siinä me istumme, omaisuus ja elämä ympärillämme.

.

2009-06-16T17:23:00.003+03:00

Olen tappanut kaikki aivosoluni makaamalla likaisella viltillä Seinäjoen nurmikolla. Ja nukkumalla alasti teltassa, jonka naapuriteltassa palellaan kolmen hupparin ja makuupussin alla.
On tiistai ja minä haluan juoda, haluan ottaa pitkän kulauksen kanan kuvalla varustetusta Vodkapullostani ja vajota ajatusmaailma turrutettuna lattialle. Ei minusta ole edes ajattelemaan kirjallisuuden tyylisuuntia, vektoreita, kristinuskon kehitystä, todennäköisyyslaskentaa tai saksan kirjoituksia. Olen orja, joka opetetaan pesemään asvalttia lukion kustannuksella.

En minä halua mitään. Ei minusta ole kirjailijaksi, ei oikeisiin töihin, ei paskatöihin, eikä rappioalkoholistiksi. Tekisin heti itsemurhan.

Mihin minusta on paitsi lojumaan tietokoneella puolikuolleena vietettyäni aamupäivän pakkasessa t-paidalla piilottelemassa itkemistäni?

Kuka olen vai olenko kukaan?

2009-05-22T20:59:00.002+03:00

Elämä on muuttunut älyttömästi, enemmän kuin on mahdollista muutaman kuukauden aikana. Tuntuu, että olin Lapissa vuosia sitten, Unkarissa kuukausia sitten ja näin herrasmiehen viimeksi vuosia sitten. Mutta ei. Lapista on juuri niin vähän aikaa, etten ole sen jälkeen toimertunut kirjoittamaan ja Unkarista niin paljon, että olen unohtanut vessassa pyörtymäisilläni päässäni liikkuneet hienot ajatukset, jotka ajattelin mahdollisille lukijoilleni jakaa.

Tunsin erittäin tarpeelliseksi vaihtaa nimeä ja kuvausta. Kertoa, että olen jotenkin ihastunut herrasmieheen ja rakastunut mekkoihin ja legginsseihin, joita minun ei ikimaailmassa pitänyt vetää jalkaani. Olen kyllästynyt urheiluun, kyllästynyt armeijaunelmiin ja television katseluun.

Ajattelen vain hampaitani. Niin järjetöntä ja turhaa kuin se onkin, ehkä pahempaa kuin ruuan tai riittävän liikunnan ajatteleminen. Katson peiliin useita kertoja päivässä, nimenomaan suuhuni, tunnustelen kielelläni ovatko kaikki purupinnat tallella ja syön purkkaa joka ikisen nielemäni herneen jälkeen.

Kaikki juontaa juurensa krapulaan vapun jälkeen, alle kymmenen tunnin päähän siitä kun irrotin otteeni herrasmiehen kädestä ja kiipesin taksista kotiin lattialla nukkuvien kavereideni yli sänkyyn. Olin ajautunut eri kotiin, pakotettu lenkkeilyttämään koiraa. Tein yhden pisimmistä lenkeistä kompensoidakseni aamuun asti juomisen rappeuttavia vaikutuksia. Ja viime metreillä, kun saatoin jo nähdä kattomme, tunsin suussani jotain ylimääräistä, pieniä kiviä tai siemeniä. Se oli hampaani. Hampaani, joka mureni pois jättäen jälkeensä suuren aukon ja viereisen hampaan juureen johtavan reiän. Ensi kerran peiliin katsottuani olin pyörtyä, olin varma että kaikki on pahaa unta, etteivät hampaani voi pudota suusta tai kaivaa reikiä toistensa läpi. Oli kuin pieni myyrä olisi viimeisen vuorokauden temmeltänyt suussani kaivamassa onkaloita.
Mutta ei mikään ollut unta, minua ei ollut huumattu enkä nähnyt harhoja. En edes pyörtynyt, minulle ei suotu sitä iloa. Useamman tunnin makasin vain sohvalla. En osannut itkeä enkä hengittää. Äiti ei vastannut puhelimeen enkä halunnut puhua kenellekään muulle. Halusin vain nähdä äidin ja kuolla. Eikä vain hampaiden takia, halusin todella kuolla ja lakata olemasta.

Mutta kuten huomattavissa, en tappanut itseäni. Heräsin helvettini kuumuudesta ja kykenin kävelemään. Osasin puhua herrasmiehen soittaessa. Osasin istua autossa ja lähteä illaksi ulos.

Monta päivää olin humalassa, krapulassa, väsynyt, väsynyt, väsyneempi ja univelkainen. Mutta tiistaina, budapestiläisen hotellin vessassa, väliaikainen muovipaikka suussani ja viiden päivän putki takana, olin varma etten enää koskaan ajattele selvästi. Halusin oksentaa, halusin vajota lattialle ja sulaa kuumuudessa, halusin pois keinuvasta laivasta, jonka moottori pitää liian kovaa ääntä ja halusin pysäyttää kylmyydessä kramppaavat lihakseni.
Nukkuessani halusin jonkun siirtävän sänkyni pois liikenneympyrästä, en jaksanut kuunnella autojen ääniä, enkä taistella vastaan haluani nostaa pääni peiton alta ja katsoa minua töllisteleviä ihmisiä silmiin.

Nyt en enää tiedä. En tiedä haluanko enemmän luopua hampaistani vai niiden sijasta elämässäni. Haluan herrasmiehen kainaloon, haluan kuulla hänen äänensä ja nähdä hänen reikäiset farkkunsa, haistaa tupakan hänen paidastaan ja tuntea sängen leuassaan.

Minä olen se tyttö, jolla on sama nimi kuin isällään.

Nykyaikainen erakkoloma 1.

2009-04-19T12:00:00.003+03:00

Haluaisin rakastaa majakanvartijaa, vuosia vain lyhyitä pakollisia hetkiä ihmisen seurassa viettänyttä sosiaalisesti kyvytöntä erakkoa. Voisin olla varma, ettei hän rakastuisi kehenkään toiseen, ei ainakaan enempää kuin minuun, joka jäisin aina toiseksi merelle ja hiljaisuudelle. Hän voisi tarvita minua, mutta en koskaan olisi hänelle välttämätön. Voisin lähteä milloin vain, eikä hän jäisi kaipaamaan.
Häntä olisi helppo rakastaa, jos kestäisin sen, että loppujen lopuksi olisin aina yksin, seuranani vain seinä ja mieleen lähtömättömästi painuneet tapetit, toisella puolen sänkyä kylmä, lämpöä ja läheisyyttä kaihtava selkä, jonka omistajalle turha kosketus olisi epämiellyttävää, jopa vastenmielistä.

Mutta en minä rakasta majakanvartijaa, en yhtäkään epätodellisen majakan epätodellista asukasta mielikuvitukseni maailmasta.
Minä rakastan - ei, en rakasta, pidän - minä pidän Mirkasta. Pidän hänestä tavalla, joka saa katseeni käymään puhelimen näytössä jokaisena vapaana hetkenä. Tavalla, joka ei jätä epäselväksi, mihin ajatuksiin käytän pitkät hiihtohissimatkat. Tavalla, joka ei hellitä sängyssä eikä autossa, ruokapöydässä eikä Pallaksen laella henkeäsalpaavissa maisemissa.
Mirka on olemassa enemmän kuin Maisa (jota koskevista teksteistä suurin osa jäi vihkoihin, kunnes oli liian myöhäistä yrittä palata niihin ajatuksiin ja tunteisiin jakaakseni ne kenenkään kanssa), joka sentään nosti hymyn huulilleni useammaksi viikoksi - jopa kävellessäni kohti itsemurhakandidaatin ylösalaisin kääntynyttä maailmaa, jonka ainoa tarkoitus taitaa olla onnen sirpaleideni sirotteleminen mereen, jotten voisi ikinä liimata niistä ehjää, joskin kärsinyttä maljakkoa - ja lisäsi innostunutta huutomerkkieni käyttöä oltuaan taas vähän enemmän totta.
Mirka on myös olemassa enemmän kuin Jyväskylä ikinä, vaikka Jyväskylän epätodellinen kaksoisolento kovin yrittikin kiinnostustani voittaa, ja on sen vuoksi melkein fyysisin ihastukseni ikinä. Sillä ei Mirka eikä Maisa ole kumpikaan hieronut jalkojani saunassa, enkä ole nuokkunut kummankaan kynnyksellä koira sylissäni.

Vai onko Mirka vain ajatus? Liian todentuntuinen näkymätön tekstiviesti?
Kuitenkin, pestessäni hampaita vilpoisassa pakkasilmassa, haluaisin pelätä yhdessä Mirkan kanssa parin metrin päässä vanhan ruokakatoksen alla kiiluvia silmiä, uteliasta, uhkaavaa katsetta, ja halata olomme turvalliseksi, todeta pelon turhaksi ja kuvitelluksi.

Mutta entä saunaa lämmitettäessä kuulunut matkapuhelimen merkkiääni?
- Onko sun akku loppu vai?
Ei, ei edellisenä yönä ladattu akku ollut vähissä. Merkkiääni oli yleisesti patahuoneessa kaikuva ääni, joka todisti maailmalle, minulle, ihmeelliselle matkakumppanilleni ja muurahaisille seinien välissä, että Mirka oli elossa, olemassa.
Sillä ääni ilmoitti viestistä. Mirkalta.

ruotsalaista vettä tölkistä

2009-03-25T21:00:00.003+02:00

Olen pikkulapsi, jonka mielestä on hauska täyttää kotipihan puhdas lumi jättikokoisten maihareiden jalanjäljillä, jonka mielestä on hauska tehdä asiat moneen kertaan huonosti, koska nuhtelijalle on kiva nauraa päin naamaa ja keskittyminen on niin tylsää.

Olen koira, joka on täynnä iloa ja riemua päästyään metsään juoksemaan vapaana ilman kaulaa kiertäviä rihmoja tai ei:tä kirkuvia omistajia. Pitkän, nuutuneen päivän jälkeen olen energinen ja pirteä, eikä edes jalkojen satunnainen uppoaminen muuten niin vahvasta hankikangosta syö haluani juosta ja ihmetellä mäntyjen varjostamaa maailmaa.

Olen täydellinen oppilas, jonka ainetta luetaan luokan edessä ja kehutaan että tällä voitetaan kaikki. Hän, joka imee jokaisen kohteliaisuuden itseensä ja on siten silinterihattunsa sulkaa myöten täynnä kehuja, jotka tekevät hänen liikkumisestaan vaikeaa, vievät kaiken tilan oviaukossa ja uhkaavat kaataa hänet lattialle raskaan taakan painosta. Raskaan, mutta miellyttävän.

Ja perjantai-iltana, jonka tiedän olevan oikeasti keskiviikkoilta, istun työpöydäksi muuttuneen ruokapöydän ääressä isän papereiden ja laskujen seassa syömässä grillimakkaraa ja vihannes-sipuli-mustapippuri-kermaperunoita, kuuntelemassa lattiaa tärisyttävää Mozartia ja ihmettelemässä alkukesän pakkasessa ilman täydeltä putoilevia, suuria ja täydellisiä lumihiutaleita, jotka muuttavat aiemmin linnun sirkutuksesta ja auringon paisteesta täyden maiseman postikorttikuvaksi joulukuulta, siltä, miltä ihmiset haluaisivat aattona näyttävän.
Enkä minä tiedä olenko viulunsoittoa harrastava perfektionistilapsi, rasvaista ruokaa suosiva tosimies, erikoisia ruokakokeiluja harrastava parikymppinen, vai olosuhteisiin sopeutuva, parhaansa maailman menoa ymmärtämistä Suomen Kuvalehden kautta yrittävä nuori aikuinen, joka sisimmässään tuntee olevansa vielä paljon nuorempi, kuin se lettipäinen pikkutyttö olohuoneen ylähyllyn reunalla kultakehyksissä, joka selvästi viisivuotiaana vierasti valokuvaajaa ja koko touhua saaden hymyn sijaan esille vain surullisen pelokkaan ilmeen.

Kevät ja yltiöonnellinen epäluova elämänvaihe

2009-03-21T10:47:00.003+02:00

En kirjoita, koska en yritä tarpeeksi. Kun loistava mukaansatempaava ja mielenkiintoinen alku tai nerokas ja kaiken kierolla, lukijaa hämmentävällä tavalla kysymysmerkiksi jättävä loppu iskeytyy päähäni, en suinkaan pysähdy, juokse lähimmän vihon, tietokoneen tai paperinkulman luo ja vuodata sitä luovuuden riemuvoittoa jonnekin pysyvämpään muistiin, vaan kylmän rauhallisesti jatkan vaaleanpunaisen pyjamani nappien aukomista ja painun kylmään suihkuun pesemään hiuksiani lasten Vesipeto-kylpyvaahdolla.
Ja miksi on näin?
Siksi, etten ehkä halua tarpeeksi. Koska tietoni maailmasta rajoittuvat yhden päivän ajaksi päähän päntätyistä lauseista, joista näin vuosien, kuukausien tai viikkojen jälkeen muistan ehkä Australian pääkaupungin, koska kengurut ovat niin kiehtovia eläimiä (ja koska jouduin eilen kysymään mikä on se kaksikyttyräinen eläin, sillä kenguru oli ainoa k:lla alkava sana päässäni), joudun keskittämään kirjoittamiseni absurdille tavalle ilmaista tavallisia asioita, kuten pöydän alla istumista tai pienen lapsen kohtaamista jäniksen raadon kanssa.
Ja on luonnollisesti ehdottoman itsestäänselvää, ettei ihminen voi kirjoittaa absurdisti tavallisista tai epätavallisista asioista, ellei hänen elämänsä ole epätasapainoista tai ellei hän todella yritä. Ellei hän keskeytä vaatteiden riisumista ja kirjoita asioita muistiin vaikka istuen olohuoneen lattialla pyjama puoliksi napitettuna tai lähde saunan lauteilta rypistämään ruutupaperia hiuksista tippuvilla vesipisaroilla yrittäessään tiivistää päässään pyörivät huippuideat myöhemmin uudelleen käsiteltäviksi otettaviksi muistisanoiksi.
Enkä minä tee niin.
En yritä tarpeeksi, enkä tiedä haluanko yrittää.
Sillä suuri osa kirjailijoista kirjoittaa elämästään. Psykologit psykologiasta, historoitsijat historian tapahtumista oman näkökantansa mukaan, opettajat koulun elämästä ja hevoshullut tallitytöistä. Minäkin luen melkein pelkästään kirjoja, jotka on kirjoitettu elämää läheltä.
En minä voi kirjoittaa Simssin pelaamisesta tai kouluun kävelemisestä. Enkä halua. Enkä jaksa.
Olen epäluova, enkä pidä siitä.
Olen vain tavallinen ihminen, joka jostain kumman syystä huomaa ensimmäistä kertaa 9 vuoden jälkeen kotinsa suihkun ikkunasta näkyvän 100 000-kertaisen muropaketin kokoisen ja muotoisen betonitalon jossain kaukana, puiden, peltojen ja tyhjien maanteiden takana.
Ja vaikkei tuolla rakennuksella, mikä se sitten onkaan, ole minkäänlaista merkitystä itseni pettämälle mielialalleni kylmässä suihkuhuoneessa, on kuitenkin hauskaa huomata, että se näkyy. Että voin joka aamu tai ilta kylpytakkiin pukeutuessani katsoa vieläkö se epämääräinen talonmöhkäle on pystyssä. Ja ehkä niin kauan kuin se on pystyssä, on myös muisto päivästä, jolloin en halunnut olla Kafka, mutta en myöskään halunnut olla olematta kirjailija.

Lumiukot fiktiomaailman taajamassa

2009-03-04T21:15:00.006+02:00

En tiedä onko se pimeä ilta, ulkovalot, lumi ja lämpö, keuhkoissa tuntuva poltettu savuke vai kolmas kahden tunnin uppoutuminen Gotham Cityyn kuukauden sisällä. En tiedä, ovatko ne yön (illan) äänet, lumessa narisevat askeleet vai tyhjyys.
Ympäristö ei näytä samalta kaupungilta, ehkei edes samalta maailmalta tai vuodenajalta.
Vai onko se talon, joka ei edes kirkkaimmassa kesävalossa näytä kuuluvan tähän kaupunkiin, ei edes kymmenennen ohituskerran jälkeen, lehtensä pudottaneiden puiden välistä näkyvä ikkuna, jonka eteen täyteen ahdettu, jättiläiseltä näyttävä naulakko on asetettu.
Vai onko se vanhan tutun tien käveleminen ensi kertaa eri suunnasta, niin että ennen niin tutut talot ovat käsittämättömiä.
Vai onko se oudon talon ikkunalaudalla liikkumattomana istuva kissa. Ulkopuolella. Kuin vaanimassa jotakin, mitä se ei koskaan siinä mielentilassa ja ilmapiirissä lähestyisi.

Onko se lumoava vallitseva hiljaisuus niin äänten kuin ihmistenkin osalta, joka kuitenkin sisältää kaksi mustiin pukeutunutta iltalenkkeilijää ja yhden liukkaalla liusuvan hurjastelijan.
Onko se hämärä pelko kodin täyttymisestä takasta karanneilla liekeillä, savulla, salakavalasti hengen riistävällä häkällä.

Ajattelen jopa Maisaa, sitä fiktiivistä olemassaolotonta osaa hänestä, jota en tule koskaan näkemään tai kuulemaan. Sitä, jonka kanssa haluan puhua tuntikausia puhelimessa eräänä lähitulevaisuuden päivistä.

Ja ajattelen sitä, miten jokainen askel kohti tasoristeyksen vilkkuvia valoja vie muistikuviani yhä kauemmas siitä lumoavasta maailmasta, johon hetki sitten astuin. Jokainen sekunti syö muistikuvaani askelen verran, jokainen askel syö pisteen tai kirjaimen.

Koko tarina on päässäni, jokainen lause; pilkku, piste ja iso alkukirjain. Mutta yksi kerrallaan ne katovat. Kuolevat, kuin lauseet kirjaa lukevan ajatuksista. Vain idea jää jäljelle, hämärä pala tunnelmaa ja muutama ilmaus. Ei kukaan voi sana sanalta siteerata toistasataa sanaa opettelamatta niitä ulkoa.

Niin puolet iltakävelystäni kuolee. Puolet elämäni tarkoituksellisiksi tekevistä lauseista häviää yön pimeyteen ennen kuin kukaan muu ehtii niihin tarttua.

Vaikka lauseet muodostaisivat kaikki tiet mahdollisiksi tekevän tarinan. Kaiken juonettomuden tarkoituksettomasti tekevän kuvailun. Vaikka. Ja sitähän emme saa koskaan tietää.
Vain yli rajojeni kasvanut halu elää kirjoittamisella jää jäljelle.
Vain toive siitä, että joku vielä joskus keksii tarpeen vaatiessa päälle käännettävän tallentavan ajatustenlukijan. Sillä vaikka ihmiset valokuvauskoneiden ja mikrofonien kautta sekunteja yrittävätkin vangita, ei tunnelma säily ikinä. Ei muuttumattomana. Piste tai iso alkukirjain muuttaa aina sijaintiaan ja muotoaan.

Uhratkaamme hetki elämästämme syntyessään kuolleiden muistolle. Niin mestariteosten kuin niiden kirjoittajienkin. Niin tunnelman kuin sikiöiden.

Väärinkäsitys tai muuttuneet olosuhteet

2009-02-08T18:47:00.003+02:00

Olin ehdottoman väärässä Varusmiehen suhteen. Hän se vankilassa on, oman itsensä vankilassa nyt ja aina. Ja tekee parhaansa vetääkseen minutkin mukaan. Ei tahallaan, tietenkään, mutta vahingossa ja huomaamatta.

Hän on kotona huoneessani, minä olen kotona hänen huoneessaan. Välillämme on puhelinyhteys ja neljä kilometriä taloja, metsiä, ilmaa, autoja, ihmisiä.
Minä en puhu mitään, istun vain ahtaasti polvet suussa keltaiseen lakanaan verhotulla patjalla ja sijauspatjalla ja ajattelen Maija Mehiläispeittoa huoneeni lattialla. Tunnen itseni nuoremmaksi kuin aikoihin. Tunnen elämäni suurenta tarvetta vain istua vinokattoisen syvennyksen suojissa ja äännähtää puhelimeen varusmiehen pitäessä taukoa ilmaistakseni kuulevani hänen jokaisen sanansa ja tuntevani myötätuntoa. Vaikka ei se mitään myötätuntoa ole. Olemme samassa veneessä, samassa sellissä, samalla pakkotyöleirillä ja saman Saatanan alaisina, itse asiassa monien Saatanoiden, jakautuneen pahuuden joka ilee lopulta koko elämänilomme.

Varusmies sanoo ääneen ajatuksen, joka on asunut mielessäni jo päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia. Hän tietää minun ymmärtävän, eikä epäröi lausuessaan niitä rumia sanoja, niitä joita ei ajatella.

Meillä on yhteinen toive. Paremmasta. Yhteinen toive maailman ilkeimmän asian toteutumisesta. Ja huoli.

Viimein kahdenkymmenen minuutin hiljaisuuden, yksipuolisen keskustelun ja täriseväksi muuttuneen ääneni jälkeen varusmies kertoo akkunsa piipittävän. Ja hän sanoo "moi" kuten kelle tahansa keskustelun päätyttyä.
Se on elämäni pisin keskustelu, johon sisältyy yli 5 minuuttia hiljaisuutta. Vaivautumatonta.

Ja silloin ymmärrän, ettei mikään välimatka tai hiljaisuus ole este keskustelulleni varusmiehen kanssa. Varusmiehen, joka ei välttämättä ole kauaa varusmies, joka ehkä palaa pian jakamaan uutta askeleen lähemmäs kuilua siirtynyttä arkeani.

Käteni tärisevät, ujot kyyneleet valuvat silmäkulmastani. Makaan veljen sängyllä sikiöasennossa ja haluan ajan pysähtyvän. Tai palaamaan sinne, missä kaikki oli hyvin. Tai hyppäämään siihen aikaan, jolloin ruma toive on todellisuutta.

Mutta aika ei pysähdy.
Neljä tuntia myöhemmin istun kuuntelemassa kirjallisuutta ja pakottamassa täriseviä käsiäni kirjoittamaan.
Asiat ovat liian huonosti korjaantuakseen millään, en keksi käsille tarpeeksi monta syytä lopettaa ahdistukseni fyysisen ilmaisun. Joten annan niiden täristä. Kuin vanhoina hyvinä aikoina, joiden muistelemiseen aivokapasiteettini ei riitä.

On vain lohduttomuus.

Viidennen päivän ilta

2009-01-29T13:39:00.000+02:00

En tiedä olenko valveilla vai nukuksissa, ovatko silmäni auki vai näenkö mielikuvitukseni kautta. Hän, pääosin nimetön ja ennen kaikkea nuori, minua valovuosia nuorempi ja tietämättömämpi Elämäntapataiteilija seisoo jossakin lähistöllä. Ehkä hän istuu vieressäni lauteilla, ehkä seisoo oven edessä lattialla, tai ehkä istuu seinän takana, vaikka pesuhuoneen lattialla tai muovijakkaralla.

Hän haluaa auttaa.
Hän vetää mukaan naurettavan vannomisensa, että tekee mitä vain, mitä vain tarvitsen tai haluan tai mikä parantaa oloani. Pyytäisin häntä istumaan vieressäni, hiljaa ja kliseitä kuluttamatta, mutta en tiedä onko hän oikeasti siinä vai olenko vain unessa ja kuvittelenko, joten turvaan vain kaiteeseen nojaaviin jalkoihini, epätodellista päätä tukeviin käsiini, ja ympärilläni vallitsevaan hämärään kuumuuteen.

Yhtäkkiä hän haluaa kuvata minua. Sanoo tuskani olevan niin aitoa, että moni valokuvataiteilija olisi kateellinen, että kuvat ovat aina teeskenneltyjä ja siksi kliseisiä ja typeriä, mutta minusta otetut kuvat olisivat jotain uutta ja mullistavaa.
En sano mitään hänen hakiessaan kameraa ja järjestäessään sitä oven eteen lattialle. Yritän löytää itseni tilanteeseen ja selvitä ulos aidosta tuskastani. Ja pian herra-neiti-klise-elämäntapataiteilija, kuumuus ja tajuissaan pysyminen näyttäytyy sietämättömänä syy-seuraus-ketjuna. Näytän pikkutytön kämmentäni hänen isolle objektiivilleen ja horjun hänen ohitseen pesuhuoneeseen. En ole humalassa, mutta horjun kuin olisin. Otan seinästä tukea pysyäkseni pystyssä.

Valokuvaaja on laskenut kameransa pois ja istuu jossain lasioven takana kuumuuden puolella.
Ja.
– Sä olet kaunis, sanoo hän.
Minä muistan hänen seinän takana upottavassa nojatuolissa istuvan poikaystävänsä, enkä näe syytä vastata.
Mutta hän vakuuttelee, jättää huomioimatta skeptisen äänensävyni ja toistaa itseään.
– Oikeesti.
Ja huuhdellessani hiuksia silmät kiinni hän tulee ja halaa, vaikka hänellä on vaatteet päällä ja sukatkin jalassa.

Enkä minä voi kuin vastata hetki sitten saunassa itkeneen puolesta, että hän on juuri tehnyt enemmän kuin olen osannut pyytää.
Omaan huoneeseen palatessani, iänikuisen televisiota tuijottavan maajussin ohitettuani ja kanilta ja porolta näyttävää koiraa silitettyäni, saan ensimmäistä kertaa aikoihin oikeasti unta ja oikeasti saman vuorokauden puolella.

Viisi päivää veden alla

2009-01-29T13:20:00.000+02:00

Hän on sukeltanut niin syvälle, ettei enää tiedä minne päin pitää uida päästäkseen pintaan. Hänellä on monta vaihtoehtoa, joista yksi johtaa varmaan kuolemaan ja yksi mahdolliseen väliaikaiseen elämän jatkumiseen. Sillä eihän pelkkä ajoissa pinnalle pääsy vielä mitään takaisi, ehkä vähän lisäaikaa ennen seuraavaa sukellusta tai painoon sidottuna kalojen ruoaksi heitetyksi joutumista.

Hän voi luovuttaa ja vetää keuhkot täyteen suolaista merivettä, tai hän voi antaa itselleen mahdollisuuden hukkuneeksi tulemisenkin uhalla.

Hän tietää, että hänen elämänsä on jo vaurioitunut lopullisesti, ettei hän ikinä tule katsomaan maailmaa muiden kanssa yhdenvertaisin silmin. Hän näkee vain pimeyttä. Pimeyttä, jonka pakokauhu värittää raidalliseksi ja jossa erikokoiset kyltit neuvovat tietä valoon ja tietä maan pinnalle, tietä ylöspäin ja tietä alaspäin. Ja hän tietää oikein hyvin, ettei keskenään ristiriidassa oleviin kyltteihin ole ripaustakaan luottamista.

Kuudennen päivän ollessa vielä synkkä yö, hän reaktionomaisesti nousee puoliunestaan kuullessaan äitinsä huutavan nimeään.
Hän on väsynyt.
Hän ei ole väsynyt.
Puuro on hyvää. Ja juusto. Hän ottaa särkylääkkeenkin, vaikkei usko niihin ja vaikka tuntee olonsa hyväksi, terveeksi.

Hän näkee lumen, jään, päivänvalon ja ihmisiä. Ihmisiä silmästä silmään, ei television välityksellä.
Ja siitä on vain viisi päivää, neljä ja puoli.
Alle työviikko neljän seinän sisällä ja ulkokynnyksen ylittäminen nostaa hänet Mariaanien haudasta pulpetin ääreen kirjoittamaan mielellään, uppoutuneena, melkein vapaaehtoisena ja itseään varten.

Hän on sukeltanut oikeaan suuntaan, eksyttänyt henkeään vaanivat betonin ystävän ja taistellut vastaan tahtoaan sukeltaa uudestaan.

Hän on taas elossa.
Ehkä.
Oikeasti.

Vierailupäivä

2009-01-25T15:12:00.002+02:00

Istun lastentarhan ruokapöydän ääressä tuntien minuuttien edetessä yhtä vähemmän ja vähemmän olevani oikeassa paikassa. Ylväs varusmies istuu ryhdikkäästi pöydän päässä armeijan vihreissä ja on niin uppoutunut aikuistuneella äänensävyllään käymäänsä keskusteluun, ettei ota "pikkusuolaista" edes neljännen kehotuksen jälkeen. Minua vastapäätä istuva pikkupoika sekoittaa jäätelöstä ja kinuskikastikkeesta epämääräistä mössöä ja vieressäni avuton ja kömpelö pikkutyttö voitelee enemmän pöytää kuin hapankorppuaan. Äidin ottein otan sanaakaan sanomatta veitsen hänen kädestään ja voitelen hänen leipänsä. Samoin kaadan hänelle maitoa ja nostan hänet takaisin istumaan, kun hän uhkaa valua penkiltä kohti lattiaa.
Varusmies katselee tätä kaikkea kuin tuntematon, jolla ei ole velvollisuutta ja jonka auttaminen aiheuttaisi niin suuren kiittelytulvan, että selvitään vähemmällä hänen keskittyessään vain itseensä.

Asetelman ainoa aikuinen tuijottaa vain vaikutusvaltaista miestä suu auki ahnehtien itseensä osan tämän uudesta ylpeydestä ja itsevarmuudesta.

Minusta tilanne on järjetön. Vapauteen päässyttä vankia katsotaan kuin suurta sankaria, vaikka hänen kertomansa mukaan hänellä on ollut hyvinkin hauskaa ja helppoa.
Samaa kun en voi sanoa hänelle kuluneen kahden viikon tuomiostani, muttei hän minulta kysykään, katsoo vain kuin palvelijaa, eikä sisään tullessaan edes tervehdi kuin vertaistaan.

Vasta ovella ollessaan lähdössä hän muistaa, että minäkin olen olemassa. Hän käskyttää minua ja kiroilee itsekseen suunsa puhtaaksi, sillä vankilasta vapautuminen on hänen mukaansa hirveää säätöä ja sähläystä. Minä en sano mitään, vaikka haluaisin lyödä häntä ja kehottaa pitämään edes hauskaa hylättyään ja jätettyään minut yksin vastuuseen koko vankilayhtymän kasassa pitämisestä. Haluaisin sanoa, etten ole Tuhkimo, eikä hänen tule käyttäytyä minua kohtaan kuin hän olisi paha äitipuoli tai toinen ilkeistä sisarista.

Vaan yhtä kaikki.
Ellei hän olisi lähtenyt, hän ei olisi palannut tuomaan vankilaani terveisiä ulkomaailmasta ja toivoa siitä, että elämässä on ehkä jopa jotain järkeä.
Enkä oven sulkeutuessa hänen maastokuvioisen takkinsa edessä epäröi hetkeäkään, etteikö hän olisi nimenomaan ollut se vapaa vierailija minun, kahleisiin kytketyn luona.

Yritän olla olemassa.

2009-01-25T15:02:00.003+02:00

Yritän nukkua, mutta puskutraktori yrittää tulla seinästäni läpi, enkä kaikki ikkunat kierrettyäni voi kuin kirota aikaista auraajamiestä, joka on liikkeellä tietenkin sillä isoimmalla traktorillaan.

Yritän lukea, mutta kuolemaa tekevien osasto on siirtynyt erittäin lähelle tärykalvojani, eikä vaikene edes nostettuani Bowien äänenvoimakkuutta.

Yritän nukkua, mutta piinaavat kuvat kaikesta odotettavissa olevasta kurjuudesta pyörivät päässäni, eivätkä anna minun edes sulkea silmiäni näkemättä oven takana seisovaa hirvipäistä miestä.

Yritän lukea, mutta surkeasti hengittävä Klonkku haluaa kertoa kolmannensadannen kerran, miten hänen sormensa pistelevät ja hänen on vaikea hengittää. (Kyllä, minun pitäisi olla sympaattisempi, laskea lehti käsistäni ja sanoa muutakin kuin vain "joo".)

Yritän katsoa televisiota, mutta heijastinliiviin puettu koira on jo puoliksi ulkona ja minä voisin äidin lenkkeillessä lakaista roskat tulisijojen edustoilta.

Yritän tehdä rästiin jääneitä koulutehtäviä, mutta vessat pitäisi pestä ja astianpesukoneenkin voisi täyttää.

Yritän parantua, mutta yläkerta ja portaat pitäisi imuroida ja polttopuitakin kantaa.

Yritän lukea sanomalehden, mutta pöydän voisi kattaa ja astianpesukoneenkin tyhjentää.

Yritän olla tekemättä mitään, mutta nimeni kaikuu ympärilläni samalla anteeksipyytelevällä, käskevällä, kimakalla ja ärtyneellä äänellä ja Klonkkukin pitäisi vaatettaa ja koira pitäisi pestä.

Yritän etsiä aikaa psyykeni kokoamiseen, mutta Klonkku on sentään puolitoistavuotias ja juopolla on sentään jalka poikki. Ja minähän olen "ihana lapsi" jonka elämän tarkoitus on unohtaa vapaa tahto.

Ystäviä saunassa

2009-01-14T22:15:00.002+02:00

Heitän saunan kiukaalle ämpärillisen vettä, eikä tule edes kuuma. Viimeksi heittäessäni ämpärillisen vettä toisessa saunassa kumarruin pakonomaisesti alaspäin enkä tiennyt olenko märkä suihkusta, hiestä vai kyyneleistä. Koko typerä liioiteltu löylynheitto johtui silloin Klonkusta. Klonkusta, jonka kaulassa on ympäri vuorokauden polttava ja kuristava köysi, jonka takia hän riuhtoo ja elehtii kuin pahemmankin epilepsiakohtauksen kourissa. Eikä hän näytä enää ihmiseltä, hän näyttää samalta kuin terveyskeskuksen vuodeosaston puolikuolleet tapaukset, joiden kieli roikkuu syvällä ulkoilmassa ja silmät muljahtelevat kokonaan pupillittomasta valkoisesta laajenneilla pupilleilla ei-mihinkään kohdistettuun tuijotukseen.

Klonkun maatessa pesuhuoneen lattialla surkeasti uikuttamassa, en osannut muuta tehdä kuin katsoa saunan turvallisen lasioven läpi ja odottaa että jotain tapahtuu. Että äiti kiskoo vaatteita päällensä ja vie Klonkun paikalta vääntyneen ranteensa kanssa sairaalaan.
Tietenkään sauna ei suonut minulle turvaansa.
Heitin lastenkokoisen saunatakkini ylleni ja vaatetin epätodellisen ja valtavalla paineella kyllästetyn ilmapiirin alaisena surkeasti voivottelevan ja pakkoliikkuvan ihmisolennon.

Talutettuani äidin avustuksella elinkykynsä menettänyttä Klonkkua sohvalle, en osannut tehdä muuta kuin jäädä hänen viereensä istumaan, takertua hänen käsivarteensa ja pitää häntä ruumiillani pystyssä.
Hänen kasvonsa näyttivät epätodellisilta, niin surkeilta ja mielipuolisilta, että minun oli pakko kysellä häneltä jotain täysin epäolennaista saadakseni hienovaraisesti tietää hänen olevan vielä järjissään. Ja kyllä hän oli. Järjissään, mutta fyysisesti pahemmassa kunnossa kuin kaulasta alaspäin halvaantunut.

Tungettuani hänelle kengät jalkaan ja kannettuani hänelle varatun saunajuoman jääkaappiin, nousin entistä epätodellisemmassa mielialassa saunan lauteille.
Ja heitin kiukaalle ämpärillisen vettä, joka kaikessa polttavassa kuumuudessaan pahensi oloani.

Mutta tänään.
Tänään on yli viikko myöhemmin ja sauna, jonka lauteille heitän vettä ämpärillisen toisensa jälkeen, on melkein puolta isompi ja huonompi.
Mutta mielialani on melkein sata kertaa korkeampi.

Makaan ylälauteella ja venyttelen jalkojani varpaat katossa. Olen rakastunut Marlon Brandoon, enkä näe mitään muuta kuin itseni istumassa lumoutuneena television ääressä lukemassa ärsyttäviä ylisanoja hänen neroudestaan.
Yllättäen Jyväskylä istuu tutulla paikallaan ylälauteen toisessa nurkassa. En ole nähnyt häntä sitten tultuani tulokseen hänen olemassaolottomuudestaan ja siitä, että hän on oikeasti vain vakavasti masentunut, liikaa kirjoja lukeva nuori ihminen, ei mikään elämän tarkoitus.

Sauna on niin pitkä, etten edes jalkani suoristamalla yletä kuin potkimaan häntä, kun toisessa saunassa ainoa mahdollisuuteni maata suorassa oli laskea jalkani hänen syliinsä.

Kerron, etten kaipaa jalkahierontaa, ellei hän muutu Marlon Brandoksi ja kasvata pitkiä hiuksia.

Hän on luonnollisesti pahoillaan, mutta tyytyy vastaukseeni ja antaa minun rauhassa hakea uuden ämpärillisen vettä.

Heitettyäni veden kiukaalle, kuulen jo lupaavaa pihinää, mutta lämpö saa minut hädin tuskin tuntemaan oloni sille että olisin saunassa. Istun pienessä mykkyrässä polvet suussa, kuin neljäneliöisessä saunassa ei muka olisi tilaa.
Käteni haisevat mandariinille ja saunalle. Sille, että kiukaasta valuu mustaa törkyä heittämieni vesiämpärillisten takia.

Hetken olen valmis uppoutumaan kaiken väsymyksen riepoteltavaksi, mutta onnistun pakenemaan inhottavaan kylmään pesuhuoneeseen.
Jyväskylääkään ei enää näy.

Uusi ystävä olohuoneessa

2008-12-27T23:39:00.003+02:00

Herään aamulla väkisin kello yhdeksän nolla nolla. On joulukuun kahdeskymmeneskuudes, joka mielestäni lukeutuu vapaapäivän arvoisiin joulupäiviin.

Mutta ei.

Maajussi keksii, että joulukuun kahdeskymmeneskuudes on hyvä päivä aloittaa metsätyöt.

Ja niin minä herään väkisin luonnottomaan aikaan maattuani ensin koko edellisen päivän depression ja itsemurhasuunnitelmien valloittamassa mielessäni pedatulla sängylläni, mentyäni nukkumaan yhdeksältä ja saatuani oikeasti unen päästä kiinni jossain metsätyövuorokauden puolella.

Ja pukeuduttuani työmieheilyn vaatimiin vaatteisiin, päädyn olohuoneen sohvalle makaamaan maailman parhaaksi asennoksi julistamaani sikiöasentoon. Minulla on ikävä uneni epätodellista pelastajaa. Jotain kasvotonta ja luonnotonta, mutta kuitenkin niin todellista ja tavoiteltavaa. Enkä ihmettele yhtään, kun hän istuu jalkopäähäni ja kietoo kätensä polviensa ympärille, kuten minäkin teen aina istuessani sen sohvan jalkopäässä.
Pelastaja näkee, että kärsin väsymyksestä, painostavista viime kesän mieleen palautuvista muistoista ja siitä ikävästä tosiasiasta, etten ole äidin mahassa turvassa.

Eikä hänen tarvitse sanoa kuin muutama sana, muutama myötätuntoinen ele, ja minä nousen hänen vierelleen samanlaiseen lapselliseen istuma-asentoon hänen voidakseen laskea kätensä olkapäälle ja sanoa sen maailman lohdullisimman ja kuitenkin niin äärettömän kliseisen lauseen, jota en kuitenkaan ole koskaan ennen kuullut keneltäkään itseään hengiltä juovaa vakuuttavammalta.

Ja noustessani puolipukeisena maailman epäkäytännöllisimpään itsetunnonkohottaja-autoon pukemaan kumisaappaita ja työhaalariani, minulla on jo ihan hyvä tunne tulevasta päivästä.

Vuoden paras aika?

2008-12-27T23:37:00.006+02:00

Illalla mustiksi arviksi kuivuneet rohtuneet huulet ovat värjäytyneet verenpunaisiksi punaviinistä, joka on saanut joulun kunniaksi mekkoon pukeutuneesta pikkupojasta esiin täyden hiprakassa hihkuvan naisen alun. Hän on unohtanut kaiken epäuskonsa kykenevyydestään suhteeseen ja haluaa lähteä ulos etsimään kättä, josta pitää kiinni pysäkseen pystyssä hoiperrellessaan omaan sänkyynsä ennen puoltayötä.
Hän kadehtii kylkeensä nojaavaa isoveljeä, jonka tyttö istuu puolensadan kilometrin päässä juhlimassa joulua omaan nukkavierumpaan tapaansa.

Herätessään jouluaamuna kello viisi kärsien krapulasta ja nestehukasta, hän on jo muuttanut mieltään kykenevyydestään olemaan tasapainoinen tyttöpoikaystävä ja käpertyy yhä uudelleen sikiöksi toivoen heräävänsä seuraavaksi pinnasängystä isovanhempien nuorekkaiden, ihailusta ja onnen kyyneleistä tunnistamattomiksi vääntyneiden kasvojen varjosta.

Mutta jumala ei ole hänelle armollinen, vaan hän herää viisi tuntia myöhemmin lapsen riemusta hihkuvan pikkuveljen hiljaiseen herätykseen. Epätoivo nipistää hänen ylpeyttään hänen horjahdellessa ensi askeleella, mutta hän ei usko olevansa enää kovinkaan humalassa.

Vasta puolenpäivän jälkeen täysi epätoivo valtaa hänet ensimmäisen kerran, kun hän istuu yksin ruokapöydän ääressä edessään osa lounaan raaka-aineista kuunnellen soimaan laittamaansa masentavaa, muka iloiseksi ja kauniiksi tarkoitettua joululevyä. Mutta ei hän itke ennen iltaa.

Lounaan punaviinistä selvinneet huulet ovat taas mustat kuin pahasti pohjaan poltettu pihvi. Hän repii ihoriekaleita ja huulistaan ja saa sormiinsa verta. Hän haaveilee auki viilletyistä valtimoista ja kuiviin valuvasta sikiöruumiistaan lattialla pienemmän virheän maton päällä.
Mutta hän ei haaveile läheistensä työntämisestä kuilun reunalta. Kuilun, jonka ympärillä he kaikki seisovat välillä lähempänä ja välillä kauempana, nykyään lähes täysipainoisesti varpaat reunan yli horjahdellen pystyssä pysyäkseen.
Ja hän ymmärtää perheensä tappaneita isähahmoja, jotka ovat halunneet säästää vaimoiltaan ja lapsiltaan kuiluun hyppäämisen vaivan työntämällä heidät itse edellä pehmentäen näin omaa pudotustaan.

Kuitenkin katsoessaan itseään peilistä haluten tietää värjääkö veri huulet tosiaan niin kauniin viininpunaisiksi kuin elokuvassa, kun turpiinsa ottanut Brian Slade maalasi huulensa omalla verellään. Eikä veri tietenkään toimi huulipunana.
Eivätkä peilin kasvot ole itsemurhaajan kasvot. Eivät ne halua olla. Joten hän nostaa suupielensä taivasta kohti rikkoakseen surusilmäisien vallitsevan ahdistuksen ja epätoivon. Veriset mustat hymyilevät huulet ovat tietenkin melko groteskit surusilmiin yhdistettynä, mutta niiden omistaja kuitenkin onnistuu ottamaan askelen kauemmas kuilun reunalta ja istumaan alas turvallisen välimatkan päähän lepuuttamaan horjahtelevasta jännityksestä väsyneitä jalkojaan.

Ja siinä hän istuu, melkein makaa, sängyllään, ja kirjoittaa.

Kuin minä.
Minä, joka en voi olla itkemättä jouluaattona ja toivovani tunnin rauhaa äänieristetyssä tilassa, jotten tartuttaisi epätoivoani muihin, joko oikeaa jouluiloa tai kulissiksi loihdittua tekojouluiloa säteileviin ihmisiin.

In Limbo

2008-12-16T17:14:00.004+02:00

Sunnuntai on ihmeellinen päivä.
Herään masennuksen ja ahdistuksen valtaamasta talosta ja kerään energiaa kohdatakseni vanhempiensa kanssa mukavan aamupalan nauttineen kaverin, joka haluaa selittää iloisesta joulunvietostaan ja valittaa miten on ärsyttävää, kun ei sada lunta.

Vähitellen musta verho alkaa laskeutua silmiltäni päästyäni epätoivon pesän sijaan kotiin numero kaksi, jossa elämä hymyilee aina ja kaikille ja nukkumaan mennään yhdeksältä kuin vanhainkodissa.

En ole koko päivänä syönyt mitään, joten harmaaksi muuttunut verho peittää kasvojani hämmentävän epätoivon ja toivon ristiriidan lisäksi ruokahaluttomuuden vuoksi.
Sitten äiti tarjoaa saunakaljan.

Ja suihkussa pesen hiukseni miten sattuu, koska saunakalja nousee lupaa kysymättä päähäni.
Ja minä olen iloinen ja hymyilen ja haluan lähteä kävelylle ja pyytää kaveria tupakalle, mutta saan oltua nolaamatta itseäni ja äitiäni venäläisten vieraiden edessä.
Enkä lähde mihinkään.
Menen nukkumaan yhdeksältä, kuten tapoihin kuuluu, ja herään aamulla 11 tunnin yöunien jälkeen sekavana ja huvittuneena.

Koulussa paukkaan alkajien tanssiharjoituksiin, vaikka minulla on englantia. Kaikki tuijottavat minua kuin idioottia ja minä, idiootimpana kuin he olisivat ikinä voineet odottaa, jätän mukana kantamani tuolin heidän pällisteltäväkseen ja pakenen oikealle englanninluokkaan.

Enkä voi olla nauramatta hysteerisenä ajatellessani tanssijoiden epäuskoisia katseita, kun he yrittävät miettiä tuolin tarkoitusta ja samalla keskittyä harjoittelemaan.

Värvään kaverin hakemaan tuolin puolestani ja otan koko päivän rennosti sekopääksi leimattuna.

Pantterikonjakki

2008-12-14T10:51:00.003+02:00

Istun kolmatta päivää keittiön pöydän ääressä jalat ristissä penkillä vaaleanpunainen pallokuvioinen pyjama ylläni ja kello on aina 01.15. Isän ääni sammaltaa ja hänen silmänsä eivät osaa kohdistaa katsettaan. Veli istuu minua vastapäätä punasilmäisenä ja itku kurkussa, eikä sano sanaakaan vaan tuijottaa vain suoraan eteensä.

Me juomme huippukallista konjakkia ja isä kertoo että elämä ei ole kivaa. Että tammikuussa kaikki muuttuu paljon huonompaan suuntaan, mutta pidetäänhän me yhtä. Kun kukaan muu meitä ei auta ja ketään muuta meillä ei ole.

Isällä on likainen vaaleanruskea t-paita ja hänen ajamattomissa viiksissään on ruokaa.

Kiskottuamme kolme tai neljä lasillista konjakkia pihaan ajaa auto ja veli nousee sanaakaan sanomatta ja kantaa lautasellisen kinkkupiirakkaa huoneeseensa. Isä sanoo, että on aika mennä nukkumaan.

Sängyssä konjakki nousee päähäni. En halua nukkua humalani yli, enkä voi keskittyä lukemiseen, koska minulla on ikävä Karoa.
Minulla on ikävä hänen silmiään, olemustaan, hänen ääntään ja rentoa asennettaan.
Nukahdan vain minuutteja myöhemmin puristaen tiukasti tytön kättä rintaani vasten, Karon kättä.

Huono päivä Muumilaaksossa

2008-12-09T22:09:00.003+02:00

Olen huono ihminen, katkera ja kaunainen.
Minä haluaisin käyttää kaikki säästöni psykoanalyysiin. Kertoa terapeutille koko elämäni ja omat oletukseni "tiedostamattomista" traumoistani ja hetkistä, jolloin minuuteni on alkanut rapistua pala palalta, hetkistä, jolloin olen yrittänyt korjata sitä ja hetkistä jolloin se on hajonnut lopullisesti.

Minä olen lapsi.
Minä rakennan tyynyistä ja peitoista itselleni pehmeän turvallisen pesän ja katson Muumeja vanhoilta rätiseviltä kaseteilta. Annan äidin kutsua itseäni lapseksi ja syön aamupalaksi valmiiksi keitettyä kaurapuuroa.
Kiukuttelen ollessani väsynyt ja riehun ylenpalttisesti ollessani pirteä.
Avaan joulukalenterin luukkuja ja jännitän, tuleeko sieltä lahjapaketti vai tonttuasuinen hiiri.

On yhdentekevää, pakastanko nyrkillä musertamani kananmunan kuorineen minigrip-pussiin vai pakasterasiaan.

Käyn kuntosalilla pitkästä aikaa ja lyön käteni vahingossa terävään ruuvinkulmaan. Sormesta vuotaa verta ja ilkeä nahkariipale kiertyy rullalle kuin puulastu. Makaan lattialla ja katson veren hidasta valumista kohti rystystä. Haluan näyttää haavan Karolle. Ei, haluan hänen näkevän sen vahingossa. Haluan hänen lässyttävän kuin isoäiti pojanpojalleen ja puhaltavan parantavan taikapuhalluksen.
Päätän repiä ruven auki illalla.
Että Karo saa parantaa minut.

Niin kauan kuin on urheiluvammoja, on toivoa.

Torstai

2008-12-04T20:11:00.005+02:00

Parin kaljan juomisessa ei ole minkään valtakunnan järkeä. Ei nyt, ei huomenna eikä koskaan ikinä. Ehkä, jos kalja olisi alkoholitonta tai jos juoja olisi kaksimetrinen satakiloinen mies, joka vetää pullon koskenkorvaa yhdellä kulauksella.

Puolestatoista kaljasta tulee vittuuntuneeksi. Silmät eivät tahdo pysyä kohteessaan, eikä mieliala siellä huippulukemissa tai edes rennossa pikku hiprakassa. Mieliala on yleisesti ottaen vain väsynyt, jäsenet raukeita ja ainoa suunta tuntuu olevan sänky. Mielellään ei kuitenkaan oma sänky, vaan lähin mahdollinen, jossa saa sulkea silmänsä ja olla ajattelematta huomista päivää.

Koiran tassujen rapsutus lattiaa vasten on rasittavaa. Aivan kuin joka ikinen äännähdys vaatisi pitkää lenkkiä tihkusateessa tai luonnottoman kylmässä ilmanalassa. Sellaisessa, joka vaatii talvitakkia, joka lojuu kakkoskodin vaatehuoneessa kuudne kilometrin päässä.

Kookosteestä ei ole mihinkään.

Johtopäätös numero 380

2008-11-29T10:54:00.003+02:00

Oma sänky on huono. Mahdoton. Sitä ei millään tavalla oteta edes mukaan laskuihin ja sieltä poistutaan silmät ristissä neljän tai viiden tunnin yöunien jälkeen.
Juodaan vettä.
Käydään vessassa.
Eletään pikku kuplassa suljettujen sälekaihdinten suojaamassa talossa ja päädytään äidin työhuoneen varasänkyyn.
Luetaan kirjaa, novelleja tytöistä, jotka ovat superihmisiä eivätkä kärsi edes kidutettaessa.
Omaksutaan uusi elämänasenne, taas. Se sama, joka on jo niin kauan sitten ymmärretty ja jota niin usein on yritetty ja onnistuttu soveltamaan. Lyhyesti: mikä ei koidu turmioksi, tekee ihmisestä vahvan.

Ja siihen perustetaan koko loppuelämä. Yritetään perustaa.

Ensi kevät kohtuuttomine vaatimuksineen niin koulun, kodin, kuin ympäristönkin suunnalta näyttävät yllättävän siedettäviltä. Jos kaikesta selviää, on yllättävän vahva. Ja selviämiseenhän totta kai uskotaan, aivan kuten viime kesänäkin, sinä kesänä, josta matkapuhelimeen tallennettu lähettämätön viesti niin julmasti muistuttaa. Viesti, jonka kirjoittaja makaa loppuun kulutettuna muutaman tunnin yöunien jälkeen puuron suuhun lusikoituaan ja ummehtuneelta haisevat kosteat vaatteet yleensä kiskottuaan eteisen lattialla laskemassa minuutteja töihin lähtöönsä, laskee minuutteja iltaan asti jatkuvan kuravaatteet päällä kurassa ja heinässä konttaamista ja kävelemistä sisältävän työpäivänsä alkuun sinä epäinhimillisenä aamuyön hetkenä.

Mutta koska selvästi näemme henkisen ja fyysisen sietokyvyn rajoilla käyneen kirjoittajan istumassa työhuoneen vierassängyn vieressä sijaitsevan pöydän ääressä naputtelemassa tietokoneella, voimme olettaa, että hän on selvinnyt, ja vieläpä erittäin hyvin tuloksin.

Tänään, epämiellyttävässä, mutta siedettävässä krapulassa, kolme tuntia vierassängyn päiväpeitteen päällä nukuttuaan ja luettuaan, hän on vain iloinen. Ei katkera, ei kaunainen, eikä ennen kaikkea kateellinen. Ei kenellekkään.

Koetilanne

2008-11-28T14:10:00.004+02:00

Istun matematiikan luokan oveen nähden perimmäisessä nurkassa pulpetin ja seinän väliin ahtautuneena. Seinässä on ulos asti auki oleva rako, josta pilkistäisi valoja mikäli huoneen pimentäisi, nyt raosta tulvii huoneeseen vain kylmää pakkasilmaa.

Minä vedän huppuni syvemmälle päähän, kiedon kädet tiukemmin polvieni ympärille ja vaivun silmien sulkemisen synnyttämään pimeyteen kuuntelemaan korvanapeistani kuuluvaa musiikkia. Unohdan sekunneissa olevani koulussa, vieläpä niinkin mukavirallisessa tilanteessa kuin koe.

Joten.

Istun tyttöystäväni vieressä opiskelija-asuntoni sohvalla kuuntelemassa, kun hän lapsuutta muistellessaan kertoo, että oli aina kateellinen siskolleen ja serkkutytöilleen, jotka kaikki saivat joululahjaksi barbisetin, jossa oli nuken yöpaidan lisäksi yöpaita myös sen omistajalle. Tyttöni joutui keijubarbinsa kanssa seuraamaan sivusta, kun sisko ja serkut nukkeineen muodostivat yhtäläisen valkoisten yöpaitojen joukon.

Minua säälittää, joten seuraavana päivänä laitan viikon ruokarahani Prisman lastenosastolle. Tyttöystäväni pukeutuu uuteen yöpaitaansa iloisena ja nauraa ettemme me mitään ruokaa olisi tarvinneetkaan.

Ja minä hymyilen.
Eivätkä 38 muuta ihmistä, joiden kanssa luokkahuoneen jaamme, pääse millään lailla osalliseksi riemustani.

Leikkikoululainen syö Buranaa

2008-11-27T13:31:00.003+02:00

En saa halkaista kieltäni vihreillä lastensaksillani. Enkä huulia. Enkä saa kokeilla pystyykö saksilla katkaisemaan etusormen ensimmäisen nivelen kohdalta.

Kiusaus on silti uskomaton.

Liikuttelen avonaista terää suussani ja kalisutan sitä hampaitani vasten. Kylmä pinta tuntuu taivaalliselta palanutta kieltä vasten.

Haluaisin todella leikata kielestä palasen, ihan vain sen glögin runteleman osan, jonka takia ruokani maistuu puulta ja pahvilta.

Mutta niin ei vain tehdä.

Olen jo kylliksi koitellut kepillä jäätä kun olen ripustanut seinälleni uusimmat askarteluni, joista toinen kertoo kirjailijoiden kuolevaisuudesta tupakka-askien varoitusten tavoin (City-lehdestä) yhdistettynä kauniiseen satamamaisemaan (Sunnuntai-lehdestä kuukausia sitten) ja toinen on viiden kuvan yhdistelmä mielenosoittajista, piirtämästäni Vietnamin sodassa kuollutta toveriaan surevasta siluettipojasta, pienlentokonetta korjaavasta miehestä ja palasta katinkullan lailla kiiltävää kivenlohkaretta. Ja tietenkin satamasta. Satama on se tärkein elementti askarreltaessa.

Suuresta halustani huolimatta en leikkaa kieltäni. Sen sijaan luovun saksista ja viihdytän itseäni vain pimeässä huoneessa pyörimisellä ja yksinään nauramisella.

Aika?

2008-11-11T20:43:00.002+02:00

En tiedä, montako viikkoa syyslomasta on. Ehkä kaksi?
En tiedä, mitä syysloman jälkeen on tapahtunut, mitä olen tehnyt tai miten aikani on kulunut. Ainakin olen ollut kipeä, pikkuflunssainen ja väsynyt.

Muistini alkaa viime viikon lauantaista, tavallisesta iltapäivästä, jolloin istun kirjoituspöytäni ääressä, kuuntelen R.E.M.in livelevyä ja teen itsenäisen matikan tehtäviä.
Ja sitten.
Sitten isoveli tulee kotiin, näen hänet ensimmäistä kertaa viikkoon.
Kysymättä hän istuu säkkituolilleni ja kertoo tuovansa uusia uutisia, huonoja uutisia, saatan hänen äänestään aavistaa.
Poikkeuksellisesti hän haluaa ehdottomasti sammuttaa musiikin, hän haluaa minun kuuntelevan ja ymmärtävän joka sanan, jokaisen inhorealistisen virkkeen ja totuuden edellisen illan tapahtumista, hän haluaa ehdottomasti näyttää mustelmaa sääressään, ei muista tunteneensa kipua sen syntyessä.

Ja minä kuuntelen. Tieto runnoutuu läpi korvieni ja saa mekaanisen kirjoittamisen tuntumaan mahdottomalta. Pyörittelen kynää, luen tehtävänannon uudestaan, kaipaan musiikkiani. Vastaan lyhyesti neutraalilla tunteettomalla äänellä ymmärtäneeni asian ja odotan veljen poistuvan voidakseni keskittyä matikkaan ja kuunnella taas musiikkiani. Oikeasti odotan hiljaisuutta, rauhallisuutta ilman yhtään uutta tietoa, uutta temppua tai naulaa arkkuuni.

Veli lähtee, mutta ahtaus jää. En ole yksin. Huone on täynnä huonoa ilmaa ja seinän läpi kuuntelevia korvia, portaita pitkin käveleviä askeleita ja itkuisille silmilleni selityksiä vaativia kysymyksiä.
En voi lapsuusaikojen tavoin kaivautua peiton alle ja odottaa että paha olo menee pois. Että nukahdan ja herään myöhemmin tassutellakseni iltateelle.
Huone on kerta kaikkiaan sietämätön, niin täynnä tuskaa ja niin vähän mahdollisuuksia purkaa sitä.

Enkä minä tee mitään.
Minä istun, riisun ylimääräiset vaatteet päältäni ja avaan ikkunan viilenevään iltaan.

Kuulen, miten veli juttelee alakerrassa sodasta. Miten hän pitää psyykensä kasassa ja näyttää ulospäin historiantaitonsa ja minulle mahdottoman kyvyt rakentaa aito keskustelu äidin miesystävän kanssa. Nielen suruni, nielen katkeruuteni ja kateuteni ja lähden veljen mukaan hautausmaalle viemään kynttilöitä isovanhemmille.

Enkä koko matkana itke. En, vaikka itkun pidättämisestä kipua huutava kurkkuni ja vaaleanpunaisina kiiltävät silmäni pahenevat entisestään kolme kuukautta sitten kuolleen isoisän haudalla. En, vaikka isoveli kertoo näkevänsä (vaikka olemme pimeässä autossa ja hän katsoo tietä) että minua itkettää ja itkevänsä itsekin, hiljaa sisäisesti näyttäen ulospäin vain tyynen tunteettomaksi telotun persoonansa.

Revanssi viime vuoden syyslomasta

2008-10-21T11:15:00.002+03:00

Eteisessä seisoo kaksi puolimetristä Nokialaista kuin kaksi keskelle päiväkodin pihaa jätettyä pikkupoikaa. Saappaat odottavat siinä töihin lähtöäni. Töihin, vaikka on syysloman toinen päivä ja ulkona sataa vettä ja minulla on paha olo.

Haluan yhä enemmän kietoutua omaan itseeni ja piiloutua pöydän alle loppuelämäkseni. Töiden jälkeen pitää mennä heti kotiin. Odottamaan. Luvassa on raivokohtaus, kyyneliä ja maksumieheksi joutumista. Olen ehkä ansainnut sen, ehkä.
Viimeöinen oli minulle riittävä rangaistus, mutta isä ei sitä tule uskomaan. Ei sitä, että itkin monta tuntia ja että joku seisoi työpöytäni ääressä naputtamassa sitä kolikolla. Joku myös kopsutteli vinttikomerossani korkokengillä ja aamuyöllä hiiret vikisivät.
Nukuin ehkä muutaman tunnin.
Siltä näytänkin, ja siltä tuntuu.

Haluaisin karata, juosta metsään ja käpertyä puun alle kunnes kaikki on unohdettu ja minusta ollaan vain huolissaan. Mutta eihän niin tule käymään ikinä. Minähän olen melkein aikuinen, minun pitää oppia ottamaan vastuuta.

En ehkä mitään muuta haluakaan kuin mansikkamaalle kuravaatteissa tuntemaan kuinka kylmä vesi valuu selkääni pitkin ja iloinen muistutus naisellisuudestani riipii sisukalujani partaveitsellä.

Saamattomuuden vapaapäivä

2008-10-07T18:16:00.007+03:00

Virkistävän puolitoistatuntisen elokuvateatterissa istumisen jälkeen näen vanhan tutun, jonka näkeminen herättää minussa suurta hilpeyttä.

- Moi! Onpa sulla kaunis hymy, en mä ole ennen huomannutkaan.
- Johtuu varmaan tästä paikasta.
- Niin joo, sehän on yleinen fakta, että hymy on paljon kauniimpi kun se heijastuu Finnkinon vessapaperitelineestä.
- Onkohan sun puheessa nyt pikkusta ironiaa?
- Enhän mä nyt sulle vittuilis.
- Niin no etpä tietenkään.

Me jatkamme keskustelua pestessäni käsiä. Minä tiedän, että oven ulkopuolella seisoo kärsimätön yhdeksänvuotias, joka saattaa tyhmyyksissään luulla minun lähteneen ja minun on aivan pakko jatkaa keskustelua myöhemmin. Yritän saada häneltä irti vielä yhtä kaunista hymyä, mutta saan pelkkiä irvistyksiä ja huvittuneita katseita, kun hän etsii valvontakameraa ja mahdollisia sivullisia. Enhän halua hullun leimaa törmäämällä yhtäkkiä järkyttyneeseen ilveilyäni seuranneeseen silmäpariin.

Yhdeksänvuotias on elämänsä kunnossa tuijottaessaan tv:ssä pyörivää mainosnauhaa. Harkitsen vakavasti vessaan palaamista, mutta en keksi tarpeeksi hyvää syytä enkä halua tehdä itsestäni täyttä pelleä.

Istun koko kotimatkan lamautuneena sysimustan yön myrskytessä ja vanhan romuauton vinkuessa ja mölytessä ja pamautellessa hansikaslokeroa auki pikkuisistakin töyssähdyksistä. Kun suljen silmäni, tunnen olevani ihan missä tahansa muualla.

En mene saunaan, en ole valmis tapaamaan Jyväskylää. Painun kymmeneltä nukkumaan ja toivon nukkuvani huomaamatta seuraavat kymmenen vuotta.

Aamuyöllä herään kamalaan ahdistukseen. Seinät kaatuvat päälle ja sulkivat minut huoneeni perimmäiseen nurkkaan, josta en pääse huonosti aseteltujen huonekalujen takia pois.

Minun on pakko sisustaa uudelleen ennen ensi yötä. Pakko.

Katseeni ei millään tahdo pysyä televisioruudulla. Haluan tarkkailla uutta valtakuntaani, hengittää tilaa ja avaruutta ja opetella uuden miinakartan; mihin voin astua herättämättä puolta maailmaa lattian narinaan.

Dexter on ehkä johdolla mielenkiintoni herättävistä naamoista, mutta halu ajatella uutta huonetta voittaa hänetkin, keskityn ohjelman sijasta uuteen sisustukseeni, siihen, että huoneessani voi taas hengittää.

Ollapa koira

2008-10-01T19:39:00.005+03:00

Tarvitsen häntä.
Vajoan saunan lauteelle ja peitän pääni käsiini. Pyydän häneltä apua. Pyydän, että hän tarttuu minua kädestä ja vetää pois synkkyydestä, täyttää selväjärkisyydellä ja turvallisuudella.
Hän istuu ylälauteella seinän vieressä neutraalilla ilmeellään selkä eteenpäin taipuneena, mutta ei auta. Hän on, muttei olemassa.
Väännän naamani ilmeettömäksi ja lähden pois katsomatta häntä, katsomatta tyhjää nurkkaa, jossa minuutti sitten istuin.

Illalla koira haluaa päästä ulos, vaikka on jo pimeää ja kello on paljon. En kestä katsoa maanittelevia silmiä, vaan avaan oven ja tassuttelen itsekin alarapulle yöpaitasillani. Viileä yöilma takertuu märkiin hiuksiini ja paljaisiin käsivarsiini, mutta haluan seistä katsomassa pimeyttä. Koiran varmoja pehmeitä askelia turkissaan, joka saa sen tuntemaan olonsa yhtä lämpimäksi ja pelottomaksi kuin päivällä.
Jyväskylä tulee ulos katsomaan ja kietoo kätensä ympärilleni.
Tulisit sisään lämpimään, kulta.
Mutta minä seison kuuntelemassa kakkostien ääniä ja tunnustelemassa yöilmaa. Yksin.

Illalla en saa unta. Pyörin sängyssä pitkälle yli puolenyön, enkä lopulta uskalla sulkea silmiäni ollenkaan verkkokalvoille heijastuvien veristen ruumiiden vuoksi.
Mutta aamulla peittoni on ylösalaisin ja olen pirteä ja iloinen.

Uusi maailma

2008-09-26T19:33:00.002+03:00

Yhtäkkiä jään ihan yksin.
Olen suunnitellut iltaa yläkerrassa veljen porukan pitäessä iloista taustamelua lattian läpi, mutta yhtäkkiä veli jättääkin minut kotipihaan ja lähtee itse pyörällä pois.
Ja minä jään yksin eteiseen miettimään mitä oikein tapahtuu. Aivan kuin en olisi ikinä ennen ollut yksin, enkä tietäisi mitä se tarkoittaa.

En osaa hallita tilannetta, joten otan yli-innokkaan koiran mukaan ja lähden pitkälle kävelylle.

Vajoan hetkessä epämaailmaan Thom Yorken suotuisalla taustahyräilyllä. Päätän mennä tervehtimään Jyväskylää. Haluan istua hänen keittiönsä hontelojalkaisen pöydän ääreen ja katsella kun hän keittää laihaa kahvia viimeisistä poroista.
Olen jo rappukäytävässä koira kainalossani, kun Samuli Putro päättää vetää minut todellisuuteen. How To Disappear Completely loppuu ja sen sijaan että en olisi täällä, olen Virpi. Yks kaks Virpi onkin jotain aivan eri mieltä, näyttää aivan eri laiselta ja puhuu eri kieltä.

Olen iloinen palatessani tämän maan pinnalle, mutta samalla hieman suruissani. Voin myöntää ikävöiväni Jyväskylää. En ole nähnyt häntä sitten maanantain, jolloin hän tuli kylmän rauhallisesti saunaan minun maatessani ylälauteella. Minä vilkaisin häntä nopeasti ja suljin silmäni.
- Saanko tulla? hän kysyi.
- Sä tulit jo.
- Anteeks. Voisitko vähän siirtää jalkoja? Kiitos. Voit laittaa ne mun syliin, mä voin hieroa.
Ja siinä minä makasin ja menetin ajantajuni.
Kun viimein nousin istumaan, minulla oli heikko olo ja paljon kuumempi kuin olin ymmärtänyt. Eikä saunassa ollut ketään muuta.
Pesuhuoneen peilistä katsoi keväältä tuttu kasvo, tyttö jota ei ollut olemassa. Mutta siinä tilanteessa hän oli olemassa. Hän oli minä. Me.

Koko viittä päivää en ole kyllä joutunut elämään täysin yksin. Jyväskylä soitti minulle keskiviikkona kesken koulupäivän. Juttelin hänen kanssaan pitkään keskipihalla. Lähinnä minä epäilin hänen henkilöllisyyttään ja sanoin hänen olevan huonoa pilaa, mutta kyllä hän lopulta sai minut vakuutettua. Eikä vähintään sillä, että hän oli käyttänyt paljon aikaa selvittäessään oikeaa nimeäni ja sen saatuaan puhelinnumeroani.
Puhelun jälkeen marssin englanninluokkaan suu auki unohtuneena silmät epäuskoisessa ekstaasissa.
Tunnin päästä tajusin, ettei kukaan ollut soittanut.

Mutta.
Nyt ollaan perjantai-illassa ja minä istun yksin yläkerrassa vailla iloista jutustelua alakerrasta.
Joakim Berg laulaa kauniita sanoja enkä minä tiedä missä pieni karvainen ystäväni on.

Vankilassa

2008-09-25T21:04:00.002+03:00

Istun yksin tiiliseinäisen huoneen betonilattialla. Seinät ovat liian lähellä miua ja niiden punaruskea väri yrittää valehdella että olisin muka ulkona.

Huoneessa on kylmä kuin pakkasilmassa ja hampaani kalisevat. En silti voi lähteä. Jos huoneessa olisikin ovi, se johtaa vain henkiseen tappioon ja hajoamiseen, enkä halua kokea sitä enempää.
En halua mennä viinanhuuruiseen kaupunginosaan, jossa vain tapellaan ja maataan sohvalla laskuhumalassa, isä makaa.

Olen yksinäinen ja lopen uupunut, mutta kylmyys estää minua nukkumasta. Lattialla ei ole des mattoa, johon turvautua. Olen vain minä, t-paitani ja kalisevat hampaani.

Tiilihuone muistuttaa minua kesästä. Kun aamuviideltä kampean itseni sängystä ja pakotan kirvelevät punaiset silmäni auki. Robotinomaisten pakkotoimintojen jälkeen minulla on ylimääräisiä minuuttjea. Vajoan eteisen lattialle itkemään, kääriydyn nujerretuksi lapseksi enkä voi enempää kuin toivoa että herätessäni maailma on toinen.
Ei minulla tietenkään ole aikaa edes nukahtaa. Uhkaavat matkalaukut ja valtava Reaxon-pahvilaatikko irvistelevät minulle, kunnes lähden ulos hyytävään kylmyyteen ja jäädytän inhimillisyyteni pysyäkseni hengissä seuraavaan unettomaan yöhön.

Tiilihuoneen ainoa parempi puoli on, että siellä minulta ei vaadita mitään seuraavaan yheksään tuntiin, ehkä ei koskaan myöhemminkään. Vaikka enää ikinä.

Suljen silmäni ja uppoan syvälle jousipatjan sisään. Kääriydyn tiukemmin peittooni, mutta tärisen silti kylmästä. Nukahdan hyytävään kylmyyteen.

Paholaiset päässäni

2008-09-20T14:56:00.003+03:00

Psyykeni hajoaa kun näen Laurin halaavan toista tyttöä. Sivusilmällä näkemäni tapaus saa minut painamaan pääni kirjaan ja esittämään ettei minua kiinnosta hänen tekemisensä tai olemassaolonsa niin lähellä minua. Olen varma, että hän tekee sen tahallaan. Näyttää, millaiset välimme voisivat olla jos yrittäisin vähän enemmän. Mutta en minä yksinään lähde pelaamaan. Vaatimus on ihan epäreilu ja kohtuuton. Pyyhin koko tytön mielestäni ja keskityn muka kuuntelemaan musiikkia.

90 minuutin aikana vaihdan biisiä kaksisataa kertaa. Tunnen oloni huonommaksi kuin ikinä koulussa. Istuminen on mahdotonta ja kaikki musiikkini on sietämätöntä, mutta musiikittomuus saa minut sekoamaan entistäkin enemmän.
Ajattelen sormeni katkomista pulpetin raunalla lojuvilla saksilla. Suunnittelen myös leikkaavani vihkoni silpuksi ja penaalini keskeltä kahtia. Viimeisenä isken silmäni hiuksiini. Ne valuvat pulpetille ja olkapäilleni ja kuristavat minua hengiltä. Haluan nylkiä pääni askartelusaksilla ja vajota nurkkaan hajoamaan henkisesti.

Mutta minä olen ansassa.
Minä en voi.

Minua pidettäisiin hulluna, oikeasti sekopäänä ja järkensä menettäneenä. Minua ei otettaisi enää ikinä vakavasti enkä voisi elää päivääkään joutumatta varmistelemaan että olen kunnossa. Ehdottomasti pahinta olisi selittäminen. Miksi luojan tähden menit tekemään tuollaista hiuksillesi?
Enkä minä voisi vastata.
"Ne kuristavat" olisi väärä vastaus, eikä tervejärkinen ymmärrä sitä. Ei sillä, etten minä olisi tervejärkinen.

Tunnin päästä olen muka vapaampi. Istun peräpulpetissa Laurin vieressä ja minulla on muka ystävä langan päässä. Sijainen ei välitä, vaikka naputtelen puhelintani enkä keskity.

Käteni tärisevät ja minua oksettaa. En pysty pitämään silmiäni auki enkä istumaan aloillani. Lauri ei ymmärrä, Lauri ei auta eikä kysy.

Ja minä kokoan itseni. Luotan heikoille jaloilleni ja särkeville silmilleni.

Eikä kukaan huomaa, että kaksi kourallista hiuksiani on viisi senttiä muita lyhempiä.

Utuisen myrkyn ihanuus ja seuraamukset

2008-09-15T22:19:00.004+03:00

Yritän istua paikallani, vaikka pääni on sekaisin ja suussani maistuu hetki sitten poltettu tupakka. Minun tekee mieli tuijottaa neiti Lauria [hymykuoppatyttöä], eikä hän ihme kyllä tuijottele kirjojaan, vaan huomioi minut parilla sanalla ja lauseella epämääräistä ja turhaa small talkia tehden minut kuitenkin hetkellisesti onnelliseksi.
Keksin ratkaisun tylsyydessä kehittämääni dilemmaan ja saan Laurin tuijottamaan minua naama kysymysmerkkinä kun hihkaisen hänelle innoissaan vastauksen, jonka tarpeellisuudesta hänellä ei ole aavistustakaan.

Iltapäivällä sekaisuuteni jatkuu. Käteni haisevat tupakalta enkä voi keskittyä. Päätän, etten polta enää ikinä ja vedän villatakkini hupun nenään asti. Opettaja saa kohtauksen opetuksensa turhuudesta ja epäilen pulpetilla nuokkuvan pääni olevan suuri ärsyke. Olen kuitenkin hiljaa toisin kuin takapenkkien seurueet, joten en tunne suurta tarvetta ilmoittaa olevani hereillä. En jaksa edes nypätä soittimen kuulokkeita korvista. Päätän aloittaa koealueen lukemisen heti huomenna, en halua olla yksi niistä yli kolmesta, jotka jättävät tyhjän paperin oltuaan ensin hirveitä koko jakson ajan.
Minulla on jopa hyvä syy typerään ajatukseeni "heti huomenna". Nimittäin myrkkyjen lykkääminen käteeni.

Joudun poikkeuksellisesti odottamaan hoitajalle pääsyäni vain viisitoista minuuttia. Ehdin lukea vauvalehdestä yksinhuoltajaäidistä ja sateenkaariperheestä ja selata kaksi Kotiliettä.
Minun kurkkuni on käheä ja minulla on nuha, mutta vakuutan hoitajalle olevani täysin terve.
Saan kunnian istua odotushuoneessa vielä 60 minuuttia, kunnes pääsen käytävän verhon taa näyttämään paisunutta olkapäätäni ja tilaamaan uutta aikaa maailman hitaimmalta lasikoppinaiselta.

Kotona olen väsynyt. Olen väsyneempi kuin viikonloppuna kolmen tunnin yöunien jälkeen. Olkapäätä kivistää enkä saa yhtään matematiikan tehtävää oikein. Etsin katseellani jotain revittävää tai tuhottavaa, johon purkaa turhautumistani, mutta mitään ei löydy joten minun on pakko seota huomenna tunnilla ja paeta ovet paukkuen hermotupakalle. Vaikka minähän en polta enää ikinä.

Vedän villatakkini päälle fleecetakin ja kääriydyn huopaan, mutta olen niin jäässä etten pysty edes ajattelemaan. Päässäni pyörii hämäriä kuvia kerrostaloasunnoista ja valkotakkisesta Laurista, mutta puhelimen naksahdus vetää minut selvään todellisuuteen. Otan kaikki äänet ja värinän pois päältä ja pakenen takan viereen nukkumaan. Äiti tietää, että olen väsynyt myrkyistä ja tulee peittelemään.
Olemme aikaisemmin puhuneet koirastamme äidin vauvana, joten en tiedä tarkoittaako hän minua vai vieressäni tuhisevaa pötköä sanoessaan nyt ei vauvan pitäisi palella.
Herään puolen tunnin päästä rasittavaan huutoon. Joku on jäljittänyt minut veljen ja äidin kautta ja joudun karistamaan virkistävän uneni ja soittamaan hänelle.
Minua tarvitaan kauppa-apulaiseksi. En voi kieltäytyä, mutta en silti ole pahoillani että tein kiinni saamisestani niin vaikeaa. Tarvitsen unta.

Haluan pois. Haluan omaan asuntoon omaan kaupunkiin, jossa voin nukkua kun minua nukuttaa ja repiä matematiikan kirjat lopullisesti ja polttaa liikaa tupakkaa ja olla rauhassa yksin sekaisin sängyn alla.

Ja kirjoittaa.
Minun on pakko saada kirjoittaa enemmän.

Alkuviikko

2008-09-14T11:49:00.004+03:00

En osaa elää.

En tunnista nimeäni omakseni.

En usko, että ihmiset kuulevat puhettani.

Olen elossa vain paperilla, parina sanana. Haluaisin olla ehjä ja kokonainen. Tunnistaa peilikuvani itsekseni ja kyetä huolehtimaan olemassaolostani.

Liian suuret vaatteet riippuvat päälläni ja tekevät minusta kolme kertaa resuisemman. Likaiset hiukseni varjostavat kalpeata pandannaamaani ja punaisia silmiäni. En jaksa kävellä. Laahustan eteenpäin varpaiden töksähdellessä asvalttiin.

Menen nukkumaan ja tyynylläni on pala kanan sikiötä. Minua oksettaa.
Saan unta vasta kuunneltuani levyn loppuun ja tuijotettuani kaikki katon yksityiskohdat läpi. Peiliin heijastuu kaksoisolentoja katossa asuvista yöystävistäni hohtavista tähdistä.

Minulla on ikävä. Kaipaan enemmän kuin koskaan, mutten tiedä mitä. En halua häntä viereeni, en huoneeni nurkkaan enkä langan päähän. Haluan vain hymyn, pienen sanan tai merkin.

Nukahdan hämärään uneen ruusutytöstä kynnykselläni.

Vuosisadan hauskin pahin krapula.

2008-09-07T15:14:00.000+03:00

Seison keittiön penkillä ja syön jäätelöä leikkelehaarukalla. Katselen ulos ikkunasta, mutta kukaan ei kävele ohi ja kummastele järjetöntä performanssiani.

Saan aamupalani syötyä ja palaan puolinukkumaan.

Olen krapulassa ja humalassa samaan aikaan, joten kykenen vain ikävöimään eilistä.

Ikävöimään hymykuoppatyttöä, joka istuu vieressäni pöydällä ja jonka hartioille olen kietonut käteni.

Me laulamme toistemme suuhun.
Kunnes tyttö nousee ja menee toiselle pöydälle istumaan. Olen katkera, mutta toivun nopeasti. Hän on niin kaunis, niin söpö ja niin järkevä.

Minä näen hänestä unta. Hereillä.
Me kirjoitamme toisillemme viestejä matikanvihkoon. Sydämiä ja kaksimielisiä vihjailuja. Minne menemme ja milloin menemme. Hän tekee viimein kompromissin ja vetää minut perässään vessaan, istuttaa pöntön kannelle ja kiipeää syliini. Ja siinä me istumme silmät syvällä toistemme silmissä ja odotamme ääneti että seinänaapuri lähtee huoneesta.
Ja siellä me suutelemme, juttelemme ja olemme elossa.

Mutta todellisuudessa hän on vain tummanpunainen hautajaisruusu ja minä päivänkakkara hipin luonnonvaaleissa hiuksissa emmekä me millään sovi samaan maljakkoon.

Joten.
Kulutin aikaani ajattelematta neiti Lauria, hymykuoppatyttöä ja ruusukasvoista psykopaattia.

Muistelen menneitä, aikaa kaksi viikkoa sitten. Kun olemme poikkeuksellisesti koko pitkän illan selvin päin ja janoamme tupakkaa kuin kuusivuotias karamelleja. Tuijotamme televisiota ja huudamme puheen päälle iloisessa kuorossa. Kunnes lähdemme jatkoille, luonnollisesti.

Humallun selkääni jumputtavasta bassosta, kilometrin päähän raikuvasta musiikista, kaverin suusta valuvasta hämärästä savusta ja kaikkia rajoituksia rikkovasta nopeudesta. Laulan, tanssin, huudan, nauran aivan kuin useammankin shotin jälkeen.
Enkä kaipaa ketään, en mitään.
Minulla on kaikki ja kaikki ympärillä oleva on minun.
On tyhjä kaupunki ja hiljaiset kadut. Muutama auto rikkomassa liikennesääntöjä ja ajamassa väärään suuntaan.

Ja minä olen enemmän elossa kuin koskaan.

Pahoitteluni

2008-09-03T19:52:00.000+03:00

Ex temporee kännit ja kadotan puhelimeni. Vastoin yleistä tapahtumien kulkua, seuraava aamuni ei kulu morkkiksessa. Päinvastoin olen iloinen ja vapautunut, koska kellään ei ole mahdollisuutta soittaa perääni ja käskeä yhtään mihinkään. Otan rennosti ja löhöän, luen Paskaa ja nauran viimeisillä humalanrippeilläni herra Robbon räkäisiä sovinistisia naiskuvia. Puoleen päivään mennessä päätän ryhdistäytyä. Siivoan kolme tuntia huonettani ja kannan vuosi sitten viimeisen viherhiukkasensa kadottaneen kaktuksen kompostiin. Päätän aloittaa terveelliset elämäntavat heti maanantaina ja panostaa koulunkäyntiin.

Kaksi viikkoa sujuu hyvin.
Käyn salilla, kävelytän koiraa, teen läksyt, en ryyppää enkä mokaile. Olen ylen kalliissa Kansallisteatterissa 10 euron shamppanjalasillisia hörppivien bisnesmiesten ja näiden vaimojen seassa.

Mutta veli lyö sisuksistani ilmat pihalle ja vääntää kyynelkanavani pysyvään standby-tilaan. Itken matematiikantunnilla, enkä pysty ajattelemaankaan kuntosalia tai positiivista elämänasennetta. Näytän zombielta; olen vitivalkoinen, mutta silmänympärykseni hehkuvat punaisina.
Vähä vähältä hymyni kuitenkin palaa. Veli vitsailee ja alkoholisti vaihtaa pullon elämäänsä. Näytän edelleen zombielta, mutta pidän näkemästäni. Koulun vessan kolkossa peilissä kärsineet kasvoni näyttävät omilta, jopa ilkikurinen hymy rohtuneilla huulilla.
Hymykuoppatyttöni on psykopaatti. Oiva pari zombielle. Psykopaatti lintsaa kaikki yhteiset tuntimme, mutta minulle riittää että hän on olemassa tulipunaista ruusua muistuttavine kasvoineen.

Alan päästä jälleen itsestäni kirjoittamisen makuun kuukauden tauon jälkeen. Olisi minulla ollut aiheita, mutta en vain ole jaksanut. Ehkä nyt tulevaisuudessa tulen purkamaan muistojani väärässä järjestyksessä. Mutta samapa tuo, blogini on muutenkin melko epäjärjestyksessä suhteessa aikaan.

Lohduton perjantai

2008-08-01T22:25:00.000+03:00

Suunnittelen jättäväni iltapalan väliin ja painuvani suoraan sänkyyn kun pääsemme kotiin. Näen sieluni silmin itseni heräämässä 5 tuntia myöhemmin ja repimässä univelasta kipeitä silmiä väkisin auki ja syömässä vehnämuroketta ja jogurttia. Toivon, että olisi jo aamu ja olisin jo syömässä aamiaista. Jotta olisin taas yhden päivän pidemmällä ja lähempänä sitä jotakin nimeämätöntä. Sitä, missä minulla on koti ja perhe ja saan käyttää vapaa-aikani kirjoittamiseen ja urheiluun. Ehkä sen nimi on unelma, koska haluan vain saada sen toteutetuksi, enkä voisi elää ilman toivoa, mahdollisuutta sen saavuttamisesta.

Kun en pysty käyttämään autossaistumisaikaa hyödyksi nukkumalla, tajuntaani pamahtaa, että ei olekaan ilta. Vaikka olen niin väsynyt, että voisin nukahtaa pystyyn, kello on vasta 12.37. Nyt on aamu. Päivä ei ole edes puolessa. Minun pitää vielä istua autossa ja kantaa ostoskasseja ja syödä lounasta ja, mikä pahinta, mennä töihin. Raskaisiin töihin, kävelylenkille juoksuhiekkaan. Haluan itkeä. Haluan juosta ulos autosta ja ravistella ensimmäistä vastaantulijaa kunnes hän kertoo oikotien tulevaisuuteen.

Mutta en lähde.

Istun ja kuuntelen.

Isoäiti kertoo, kuinka sahasi kämmenselkäänsä nuorempana niin ettei etusormi toimi vieläkään. Minua kuvottaa ja väsymys painaa ohimoilla.

Kahta tuntia myöhemmin matkalla helvettiin vaivun epämiellyttävään horrokseen, joka vie minut pois tästä maailmasta, mutta jossa tiedän vain, että viiden minuutin kuluttua joudun heräämään ja kiskomaan itseni halki läpitunkemattoman viidakon aina uudestaan ja uudestaan, huolimatta kipeistä jaloista, jotka ovat pelkkää rasitusvammaa ja tulehduskipulääkettä.

Yllätyksekseni en kuitenkaan kuole. Tunnin repimisen ja kahvitauon jälkeen jatkamme työtä viidakossa numero kaksi, joka on puolikuolleelle työmiehelle kuin paratiisi. Viidakon läpipääsemättömyys on vähentynyt puolella, eteenpäin pääsee lähes normaalisti kävelemällä.
Olen täynnä uutta puhtia, jota kuitenkin alkaa pian varjostamaan nilkkakipu ja jäätävä tietoisuus kotona odottavasta imuroinnista.

Illalla nukahdan heti sänkyyn asetuttuani, vaatteet päällä ja hampaat pesemättä, herätyskello soimassa 4.50.

Hajoan

2008-07-19T15:28:00.000+03:00

Olen loppuunkäytetty ja henkisesti tuhottu.
Itken väsymystä ja lohduttomuutta, 10-tuntisia työpäiviä ja loputonta univelkaa, ajatusmaailmani ristiriitoja ja kalpeaa ruumista kirkon kylmiössä.
Itken Parkinsonin taudin kourissa pakkoliikkuvaa isoäitiä, joka kaatuilee ja polttaa itseään silitysraudalla.

Makaan selälläni paksulla vihreällä pressulla purun ja roskien seassa. Jalkani lepäävät toista metriä korkean klapikasan päällä ja helteinen aurinko porottaa suoraan naamaani. Tiedän, että veli katsoo minua ja toivoo minun auttavan, mutta aistii väsymykseni ja pysyy hiljaa.
Makaan, vaikka en halua olla heikko. En edes silloin, kun kolmen tunnin keskustelu lyö minulta ilmat pihalle ja haluaisin uupumuksessani vajota viikoksi sängyn pohjalle, mutta en pysty, koska joudun tekemään töitä, jotka ovat vähintään yhtä uuvuttavia kuin julma totuus ja lohduttoman tulevaisuuden myöntäminen.

Sanopa mikä meidän elämässä on hyvin? Ees yks asia. Ei, ruokaa ja juomaa ei lasketa. No? Ai sä joudut miettimään... Ymmärätkö sä, että sä joudut miettimään. Ei sellasia asioita kuulu joutua miettimään.

Koottuani itseni työskentelen vähintään kolme kertaa hitaammalla vauhdilla kuin neljä tuntia sitten aloittaessani. Vähitellen kokoan itseäni yhä enemmän ja enemmän, kunnes viimein pysyn jo tolpillani ja jaksan jopa puhua. Saamme työn tehtyä ja minä pääsen lepäämään.
Menen nukkumaan entistä loppuun käytetympänä. Suljen silmäni ja näen jotain niin kamalaa, että minua alkaa kuvottaa. Näen alkavan painajaisen hirviöstä, joka ei tapa, vaan kiduttaa ihmisen hitaasti nakertaen palasia tästä ja tämän ympärillä olevista ihmisistä. Lyötynä avaan silmäni, en kerta kaikkiaan pysty kestämään painajaisia nyt.
Mutta silmät avattuani hämärä todellisuuteni on taas läsnä ja muistan veljen kanssa käydyn keskustelun unenomaisen sumun läpi. Hänen sanansa hirviöstä. Siitä naisesta, joka asuu kotonamme, syö meidän ruokiamme ja käyttää meidän suihkuamme.
Näkymätön paholainen lyö lyötyä entistä enemmän ja kovempaa. Itken ja uikutan tyynyyni. Peitän ajatukseni musiikkiin, jonka typerät sanoitukset saavat minut vaan raivon partaalle.
Valvon, kunnes yöuneni ovat lyhentyneet kahdella tunnilla ja nukahdan lopulta ikävään vaikerrukseen.

Herään kuudelta väsyneenä, mutta kykenemättömänä nukahtamaan uudelleen. Vajoan inhottavaan horrokseen, jossa en tiedä olenko olemassa vai kuollut.

Sunnuntaisuunnitelma [12.7.]

2008-07-16T20:38:00.000+03:00

Terveyskeskuksen vuodeosaston huoneessa numero yksitoista on vaikea hengittää. Ikkuna on raollaan, mutta suljetusta ovesta ei pääse läpivetoa puhdistamaan raskasta tunnelmaa. Toisella huoneen sängyistä makaa vanha mies tekemässä kuolemaa, toinen sänky on tyhjä ja siististi pedattu. Hiljaisuuden rikkoo vain vanhan miehen pahasti vinkuva ja rahiseva hengitys ja kivusta äänteleminen, minkäänlaista sanaa hän ei pysty muodostamaan. Pahimman ulinan aikana silmät pullistuvat ja niistä saattaa nähdä kuinka paljon häneen sattuu. Ne ovat ainoa portti hänen tuntemattomaksi laihtuneen vartalonsa ja kuihtuneiden huuliensa kantajan ajatusmaailmaan.

Vakuutan, ettei minun ole paha olla siellä, vaikka voisin oksentaa. En halua lähteä ja katsoa pappaa viimeistä kertaa.
Mutta yli tunnin kärsimystä katseltuani suostun lähtemään.
Vasta autossa kyyneleet nousevat silmiini, enkä pysty vastustamaan niitä vaan tuijotan puiden latvoja ja toivon, ettei kukaan puhu minulle.

Ketään muuta ei itketä. Muut puhuvat vakaalla äänellä surullisia lauseita ja totuuksia. Minä huuhtelen naamani ja saan itseni kasaan. Hetkeksi.
Päästyäni kotiin ja juteltuani äidin kanssa puhelimessa hajoan pieniksi siruiksi eteisen lattialle. Itkulla on monta syytä, mutta vain yksi syy purkautua juuri nyt. Pilaamaan veljen lomalle lähtö. Änkytän hänelle, että kyllä minä pärjään ja isä tulee varmaan kohta.

Ei isä tule.
Kävelen yläkertaan ja alakertaan ja ulos ja sisälle.
En osaa istua paikalleni enkä keskittyä mihinkään. Niistän joka kolmas minuutti.
Veli on saanut tavaransa autoon ja on lähdössä. Hän tulee vielä halaamaan nopeasti ja katoaa.
Minä jään yksin itkemään.