Krokotiilionnea

Istuin tänään tentissä ja piirsin käteeni krokotiilin. Sen oli tarkoitus olla dinosaurus ja minä kutsun sitä lohikäärmeeksi, mutta krokotiililta se kuitenkin eniten näyttää. Jos siinä olisi värit, se olisi keltainen ja vihreä, mutta sillä ei kuulu olla värejä, vaan sen kuuluu olla nopeasti ja huolimattomasti kuulakärkikynällä piirretty, jotta siihen mahdollisesti tulleita virheitä ja epätäydellisyyksiä ei voi korjata ja siten tehdä siitä tylsää ja massatuotettavaa.

Samaisessa tentissä ymmärsin rakastavani opintojani. Oli sinänsä ristiriitaista ymmärtää vasta kysymykset eteensä saatuaan, että nämä asiathan minä haluan tietää, sillä olin lukenut tenttikirjaa kuin pahaisin koulua inhoava pikkupoika, joka lukee ja lukee mitään ymmärtämättä vain siksi, että äiti on seuraavalle luokalle pääsyn varmistamiseksi pakottanut. Kirjoitin neljään kysymykseen kolme puolen sivun mittaista vastausta, piirsin käteeni sen lohikrokoliskon ja konttasin lattialla pudonnutta pullonkorkkia etsimässä. Moni papereidensa kanssa tuskaileva loi minuun vihaisia mulkokatseita, mutta ihanan ihmisen ojennettua korkkini, otin sen vastaan aurinkoisella hymyllä ja jatkoin matkaani luentosalin etuosaa kohti iloisesti liidellen. Opettaja otti paperini vastaan nyrpeänä aivan kuin olisi ollut kamala asia luovuttaa kesken leikin vain siksi, että minä todella halusin mennä kotiin sisäistämään tentissä kysytyt asiat sen sijaan, että olisin satuillut itseni läpi ja katsellut viiden vuoden päästä ikävää arvosanaa vain siitä typerästä syystä, etten olisi joutunut kokemaan tenttiin jääneiden ”luovuttaja!”a huutavia katseita.

Kotiin saavuttuani minä todella otin tenttikirjan ja muistiinpanovälineet ja aloin opiskella täysin uudenlaisella mentaliteetilla ja innolla ja jo parinkymmenen sivun jälkeen tunsin oppineeni enemmän kuin koko kurssin tai säälittävien tenttiinlukuyritysteni aikana.

Opiskelun lisäksi olen kotona piirtänyt krokotiileja ja muita eläimiä itseeni ja paperille ja vaatteisiini ja puhunut niistä väärien eläinten nimillä. En tiedä, miksi minun on niin vaikea erottaa krokotiilia ja lohikäärmettä ja dinosaurusta toisistaan. Ehkä siksi, että pidän kaikista ja loppujen lopuksi ne ovat hyvin samankaltaisia, läheisempiä kuin ahven ja sinivalas tai undulaatti ja joutsen.

Olen onnellinen. Jos minun ei tarvitsisi katsastaa autoa, elämäni olisi täydellistä. Jos minä voisin katsastaa auton oman rakkaan maalaiskaupunkini tutussa ja turvallisessa katsastuspaikassa, elämäni olisi lähes täydellistä. Nyt se on kuin idyllinen lumen peittämä metsä, johon tuodaan traktorilla lunta kaupungista: mustaa, turmeltua ja saastunutta lunta. Välillä lumisade tulee ja peittää kamalan törkykasan alleen, mutta lopulta on välttämätöntä tulla suojasää ja törkykasan on paljastuttava.

Ehkä ensi viikolla saan auton katsastettua ja kaikki on taas täydellistä.

Rakastettavasta elämästä

Olen oivaltanut tärkeitä asioita ystävyydestä. Nimittäin ystävyys ei perustu siihen, millaisena koen jonkun toisen ihmisen, vaan siihen, millaisena koen itseni jonkun toisen ihmisen seurassa. Oikeanlainen ystävä saa ajan kulumaan nopeammin ja saa minut tekemään asioita, joita en muuten tekisi, mutta joita lopulta rakastan.

Parasta Miehessä on, että hänen seurassaan minä olen aina se riehakas pikkulapsi, joka alkaa kahdeksalta pomppia sängyssä ja hokea, miten ulkona on jo ihan valoisaa ja nyt on jo aamu ja nyt pitää herätä tekemään jotain kivaa, koska minulla on tylsää. Samoin olen hänen seurassaan se rakastava tyttöystävä, josta on ihana käyttää aikaansa toisen ja samalla itseni hemmottelemiseen. Sain tästä eilen oikein vedenpitävän todisteenkin: jouduin pitkästä aikaa laittamaan ruokaa vain itselleni, enkä jaksanut ollenkaan panostaa. Jotenkin alitajuisesti tiesin, että mitä turhaan näkemään vaivaa, kun syön kuitenkin pikavauhtia YKSIN. Ja vaikka ruoka oli samaa, jota olen usein valmistanut Miehelle, siitä tuli aivan kammottavaa. Se johtui nimenomaan rakkaudesta. En osannut valmistaa ruokaa rakkaudella, koska tiesin, että Mies ei tulisi syömään sitä ennen kuin ehkä seuraavana päivänä lämmitettynä, jolloin ruoka maistuu joka tapauksessa erilaiselta.

Olen myös viime päivinä lähentynyt hirmuisesti kaukaisempia kavereitani ja samalla itseäni. Vaikka jonkun mielestä on väärin olla erilainen ihminen eri ihmisten seurassa, on se minusta vain luonnollista ja normaalia. Miten voisin olla riehakas pikkulapsi silloin, kun minulla on oiva mahdollisuus keskustella opintostressistä tai kesätöistä? Miten voisin keskustella asiallisesti taloudenpidostani, jos minulla on mahdollisuus tanssia korokkeella ja hihittää yökerhon vessassa?

Voisin väittää olevani ihastunut, mutta kohdetta en osaa kertoa. Ehkä olen ihastunut itseeni, uusiin ystävyyssuhteisiini, elämääni, opintoihini, vaatteisiini, kalpeisiin kasvoihini (jotka eräänä iltana näyttivät aivan nälkiintyneen ja surullisen palvelijan kasvoilta, vaikka mahani oli täynnä pähkinöitä ja mieleni täynnä positiivista väsymystä), lumisateeseen ja runouteen. Ehkä olen vähän ihastunut myös rakkauteen ja elävään lämmönlähteeseen vuoteessani.

Kirjailijan hiljainen herääminen

Siinä minä olen: istun nojatuolilla poikittain jalat tuettuna työtuolin selkänojan jäänteisiin sylissäni muistilehtio ja kädessäni vanhanaikainen keltainen lyijykynä runojen kirjoittamista varten. Olen väsynyt ja voisin vaikka maksaa, jos saisin hampaani pestyä ja rakkoni tyhjennettyä sormia napsauttamalla ilman että minun tarvitsisi laahustaa alakertaan ja keskeyttää väsynyttä raapusteluani.

Hetkeä aikaisemmin olen maannut saunan ylimmällä lauteella ja kuvitellut, millaista on maata saunan ylälauteella kymmenen vuoden päästä, kun alalauteella istuu kaksi pikkuruista lasta ja keskilauteella pitkähiuksinen mies, joka heistä huolehtii ja sanoo, että äitiä ei saa nyt häiritä.

Vielä aikaisemmin olen istunut sohvalla rikkinäiset sukkahousut puoliksi ylläni itsesääliin ja huonoon oloon vajonneena. Olen ajatellut, ettei kukaan kaipaa seuraani, vaikka olen itse valinnut sohvalla istumisen kahteen eri seurueeseen liittymisen sijaan.

Kaikesta tästä voimme päätellä, että tässä minä olen, kirjoittamassa ja onnellisena, runoudesta ja romaaneista ja oppikirjoista ja nojatuolilla poikittain istumisesta raukeana.

Iloisia asioita

Eräänä päivänä näin kymmenen fasaania kävellessäni yliopistolta kotiin ja se oli minusta kamalan hauskaa. Edes pikkuruisessa kotikaupungissani en ole koskaan nähnyt niin monta fasaania kerralla. Ne huusivat ja räpiköivät (mielestäni "räpiköidä" on ainoa sana, jolla sitä kananlentoa voi kuvailla) ja pelkäsin, että ne putoavat niskaani.
Minua vastaan tuli tyttö, joka sivusilmällä vilkuili lintuja, muttei kehdannut tai halunnut kääntää katsettaan ja kiinnittää niihin oikeasti huomiota. Minusta se oli surullista. Minä pysähdyin tosissani katsomaan vallattomien eläinten ilakointia ja hymyilin välillä elämän suurinta riemua nähdessäni kahden eri sukupuolta olevan juoksevan muista erillään aivan kuin niillä olisi hippaleikki kesken.

Toisena päivänä ihmettelin kaupunkia oikaistessani pikkuruisen lehtimetsän kautta. Puiden välistä näkyi lumen peittämä kaunis rakennus, joka oli idyllisessä koristeellisuudessaan niin kaunis, että olisin voinut paremmin kuvitella sen maaseudun laitamilla sijaitsevaksi kartanonpäädyksi kuin epämääräiseksi rakennukseksi, jonka sadat opiskelijat päivittäin ohittavat tuskin kiinnittäen siihen huomiotaan.
Jos harrastaisin valokuvausta tai edes omistaisin kameran, olisin halunnut pysähtyä ottamaan kuvaa. Olisin ladannut sen jonnekin julkiseen mediaan ja kysynyt, missä kyseinen rakennus sijaitsee tai miksi ihmiset sitä luulevat. Olen varma, että kukaan ei olisi osannut vastata oikein. Ellei sitten tietämättäni samaa reittiä käytä joku muukin, jolle se ei ole vain lyhin, vaan myös vaivalloisuudessaan jännittävin ja palkitsevin reitti. Puhumattakaan siitä, miten paljon eläimiä siellä voi nähdä kesäisin ja syksyisin.

Tänään en ole ehtinyt paljon ajatella asioita, mutta siihen tulokseen olen tullut, että elämä on aika miellyttävää.

Elämän hauskuudesta

Olen pettynyt sekä itseeni että elämääni, etten ole juuri ollekaan saanut kirjoitetuksi elämän onnellisista asioista. Koko eilisen päivän ajattelin, että tästä minä kirjoitan, huomenna kirjoitan.
Mutta kuten aina käy, tänään tunnelma ei ole enää sama. En ole enää haltioituneen onnellinen siitä, että minusta tuntuu kuin ulkona olisi lämmin ja kaunis kesäpäivä enkä istu enää ruokapöydän ääressä joogasta raukeana lukemassa muhkeaa sunnuntain sanomalehteä täydellisten itu-hummusleipien ja vaniljaisen vihreän teen kanssa.

Eilen oli eilen ja eilen olin onnellinen.
Eilen minulla ei ollut varaa tuhlata onnellisuuttani tietokoneen käynnistämiseen. Olisin vain yrittänyt jakaa iloani ja lopulta joutunut toteamaan, etten enää olekaan niin iloinen. Eikä minulla ollut aikaakaan. Tein onnellisia asioita ja opiskelin enemmän kuin keskivertoarkipäivänä.

On ironista, että elämän parhaimmista hetkistä ei koskaan voi kirjoittaa, vaan kirjoitetut sanat ovat vain haaleaa tai liioiteltua muistelua. En minä väitä, että eilinen oli yksi elämäni parhaista päivistä, mutta olipa se silti hyvä päivä.

Koska otsikkoni alla kuitenkin on maininta siitä, että kirjoittaisin joskus jotain onnellistakin, aion tänään vannoa pyhän lupauksen: tulen seuraavan 12 kuukauden aikana kirjoittamaan vähintään yhden onnellisen merkinnän (meinasin jatkaa lausetta sanalla "kuukaudessa" mutta se olisi ehkä liioittelua) jokaista surullista merkintää kohti. Voi tietenkin käydä niin, etten enää kirjoita mitään, sillä olenhan jo itsellenikin luvannut olla murehtimatta suurinta murheenaihettani ja pienemmät yleensä tuntuvat niin vähäpätöisiltä, etten niihin juuri tuhlaa kyyneliäni (paitsi parisuhdekriiseihin ehkä välillä, mutta nyt vaikuttaa taas siltä, ettei edellinen vuodatukseni tule toistumaan ehkä ainakaan viiteen vuoteen).

Mykkäkoulu ja elämän vaikeus

Olen ollut kohta kuusi tuntia puhumatta ainoalle ihmiselle, joka on koko tuon ajan ollut samassa alle kymmenen neliön huoneessa kanssani. Olisin ollut puhumatta kokonaan, mutta kolmen ja puolen tunnin hiljaisuuden jälkeen tunsin pakottavaa tarvetta soittaa äidille ja pyytää häntä pelastamaan kotiin unohtamani hiivapalat. Aivan kuin minun tai kenenkään muunkaan budjetti oikeasti kärsisi siitä, jos kaksi alle 25 sentin arvoista tuorehiivan palasta menee pilalle ja ne joudutaan heittämään roskikseen.

Minun hiljaisuudelleni on mielestäni perusteltu syy: minä yritän osoittaa, että minusta ei tule samanlaista täyspalvelijaa ja orjaa kuin äiti on koulutettua koiraa tyhmemmälle maajussilleen. En tiedä, onko mykkäkoulustani mitään hyötyä, koska Mies on puolestaan osoittanut kykenevänsä pelaamaan turhanpäiväistä tietokonepeliä kuusi tuntia putkeen aivan kuin häntä ei hiukkaakaan hetkauttaisi puhumattomuuteni tai se, että valmistin päivällistä vain itselleni.

Oikeastaan en halua aloittaa uutta vuotta kirjoittamalla parisuhdekriisistä, joten aloitan muista kriiseistä. Olen vakaasti päättänyt löytää itseni ja lopettaa naurettavan ja lapsellisen hukassa olemisen, mutta matkaan on ilmestynyt mutka jos toinenkin. Ensimmäinen ja luultavasti huomattavin oli se, että minä osaan kunnolla panostaa ainoastaan kahteen elämässä tärkeäksi kokemaani asiaan. En siis pysty saman päivän aikana olemaan hyvä opiskelija, rakastettava tyttöystävä, hauska ystävä ja luova harrastelijakirjoittaja puhumattakaan siitä, että voisin vielä kaiken muun päälle harrastaa liikuntaa suositusten mukaan tai käydä isoäidille kaupassa ja viedä pikkuveljen elokuviin.

Olen harkinnut vakavasti, että hyväksyisin elämäni jakaantumisen osiin, mutta luulen, että suurin ongelma en ole minä itse, vaan muut ihmiset ja elämän yleinen järjestäytyminen. Minä tarvitsisin vähintään viiden päivän viikonloppuja ehtiäkseni kirjoittamaan, olemaan hyvä tyttöystävä, viettääkseni aikaa ystävien kanssa ja tavatakseni läheisiä - opiskelu ja liikunta kun sopivat parhaiten arkeen ruoanlaiton ja nukkumisen väliin jääviä tyhjiä tiloja täyttämään.

Kaikki tämä pohdiskelu saa minut tulemaan siihen tulokseen, että elämä on tuhottoman vaikeaa, enkä oikein usko oppivani ikinä tämän pelin sääntöjä. En tiedä, osaavatko aikuisetkaan (siis sellaiset äitini ja Miehen isän kaltaiset ihmiset, jotka vaikuttavat siltä, että vetelevät itse elämänsä kaikkia naruja), vai näyttelevätkö he vain. Eli onko iän tuoma kokemus pelkkää valhetta vai onko siitä oikeasti jotain hyötyä?

Toivottavasti vastaus joskus selviää. Näkisinpä vaikka ensi yönä kaiken selittävän unen, jonka poikkeuksellisesti muistaisin vielä viisitoista minuuttia heräämiseni jälkeen. Aion nimittäin kohta painua peiton alle ja toivoa, että Mies ymmärtää sanomattakin, ettei ole tervetullut sänkyyn ennen kuin tekee jotain tälle välissämme vallitsevalle hiljaisuudelle.

Toivosta

Tänään minä luovuin toivosta.

Tein pinnallista joulusiivousta talon ainoan vakituisen asukkaan nukkuessa oksennuksenhajuisessa huoneessaan ties minkä sairauden uuvuttamana ja mietin, millaista olisi siivota taloa viimeistä kertaa: millaista olisi kantaa sieltä roinaa suoraan roskalavalle ja hinkata tahroja lattiasta sillä ajatuksella, että seuraavan kerran lattian sotkee joku minulle täysin tuntematon ihminen.

Se oli uskomattoman vapauttava ajatus. Tietenkin se samalla toi mieleeni kaikki ne sadat tunnit työtä, jota talon tyhjentäminen ja perusteellinen siivoaminen vaatii, mutta tiedän, että saamme siihen paljon apua.

Toisaalta juuri kaikkia niitä työntunteja ajatellen tulin siihen tulokseen, että ehkä on ihan hyvä, ettei vielä ole niiden aika. Että vielä pari vuotta voin siivota taloa vain tullakseni parin viikon kuluttua siivoamaan sen uudelleen.

Minulla oli kuitenkin vielä toinenkin ajatus. Ymmärsin, että minä kaipaan menneisyyttä, enkä tulevaisuutta. Ymmärsin, että on typerää itkeä yhdenkään sellaisen ihmisen menetystä, joiden kanssa vietetyt hyvät hetket ovat ollutta ja mennyttä. Minusta ei enää koskaan tule sitä onnellista pikkutyttöä, jonka kanssa leivotaan pipareita ja kasataan Star Wars -legohahmoja, vaikka läheiseni eläisivät satavuotiaiksi.

Tietenkin muutaman päivän jälkeen toivoton ihminen alkoi taas näyttää elonmerkkejä, jotta minun hienot mielenrauhasuunnitelmani menisivät täysin pieleen, mutta kärsivällinen odottaminen todisti, ettei hän miksikään ole muuttunut, kunhan oli muutaman hetken selvin päin puhtaissa vaatteissa.

On oikeastaan kaikkein lohdullisinta olla menettänyt toivonsa ja silti viettää hänen kanssaan hyviä hetkiä. Enää minun ei tarvitse toivoa, että hän jäisikin sellaiseksi tai ettei hän kuolisikaan. Kyllä hän kuolee ja kyllä hän tappaa itsensä, mutta se ei sulje pois sitä, ettenkö voisi hetkellisesti olla onnellinen hänen seurastaan.

Täten lupaan olla murehtimatta toivottoman ihmisen tulevaisuutta ja lupaan itkeä hänen vuokseen vasta, kun hän on sulkenut silmänsä lopullisesti.